Kirjoittaja
Vähän vanhempi harppu tutkailee elämänilmiöitä. Tähtäimessä ovat varsinkin koirat, kirjat ja ajankohtaiset asiat, mutta mikään inhimillinen ei ole kirjoittajalle vierasta.
|
Pac leaderimme, tuo lysähtänyt lonttoposki, toitottaa aina, että me koirat olemme hänelle yhtä rakkaita ja tärkeitä. No just. Sekö pitäisi uskoa? Kerronpa esimerkin "tasa-arvosta".
Illansuussa lonttoposki usein makaa sohvallaan kuin kuollut lahna ja lukee lehteä tai katsoo televisiota. Sen lonttis pystyy tekemään silmät kiinni, mitä me havaneesit hämmästelemme. Ehkä ihmisillä on kuin onkin meiltä koiruuksilta salattuja kykyjä? Välillä pomomme kommentoi lukemaansa tai näkemäänsä törähtämällä: - Kroohkrhm, pthuuh, kroohkrhm, pthuuh! Hengen köyhyyttä tai mitä lie mielikuvituksen puutetta, ettei se koskaan keksi muuta sanottavaa. Vuodesta toiseen kroohpuuh. Anyway, me koiratkin asettuisimme mielellämme sohvalle. Höyrypäinen tyttäreni Luna ei juuri kursailekaan vaan hyppää sinne muitta mutkitta. Ja yhtä nopeasti tulee lähtö alas. Loukkaantuneena Luna häipyy härkkimään isoäitiään Tuiskua toivossa, että siitä saisi revittyä jotain huvia.
Sitten kokeilen minä onneani. Sipsutan sohvan juurelle ja puserran naamalleni kostean, palvovan spanielin ilmeen. (Aivan - pakko tunnustaa, että spanielit ovat tässä lajissa ylivoimaisia, ja hyvänä kakkosena tulevat setterit, joiden ydinosaamista ovat utuista ilmettä säestävät pikku huokaukset.) Sopivan ilmeen säilyttäminen käy työstä, mutta lonttoposki ei ole sitä huomaavinaankaan. Niinpä minulta yleensä menee hermo ja alan tarmokkaasti kaksin käpälin raapia lonttiksen olkavartta. Siitä seuraa, että lonttoposki kivahtaa: - Mäne pois! Alas!
Lopulta lenkkasee paikalle äippäni Tuisku ja vilkaisee ohi mennessään minua vanhingoniloisesti. Myös Tuisku asettuu sohvan partaalle ja kokeilee ensin mantelisilmiensä tehoa, yleensä turhaan. Niinpä se siirtyy rivakasti B-osaan ja alkaa resitoida: - Vuh-vuh-uh, purrr-urr-maurr-puh-vuh-viu-iu-vink! Ja varmemmaksi vakuudeksi se alentuu myös vispaamaan häntäänsä. Eipä aikaakaan, kun lonttis jo kampeaa oikein pystyyn, asettelee nivelrikkoiset sormensa huolellisesti Tuiskun tueksi, tälläyttyy takaisin vaakatasoon ja nostaa muorin mahansa päälle; jenkkakahvojen viereen kun ei kuulemma pienikään koira sovi. Siinähän se on hyllyvän pehmoinen paikka köllötellä, en epäile yhtään.
Sitten seuraa ällöttävä vaihe: äippäni ja lonttoposki alkavat sukia toisiaan, noin kuvainnollisesti sanottuna. Tuisku nuolee ja nuolee ja nuolee. Välillä se läähättää hengästyneenä ja jatkaa taas. Me Lunan kaa seuraamme toimitusta hämmästyneinä. Tuisku ei nimittäin juuri pidä väliä, mitä se nuolee. Jos kuonon edessä sattuu olemaan lonttiksen käsi, äippäni nuolee sitä, jos sohvatyynyn nurkka, niin sekin kelpaa. Onko se menettänyt hajuaistinsa kokonaan? Luna tosin arvelee, että lonttoposki haisee samalle kuin sohvatyynyn pölypunkit. Niin varmaan.
Pac leaderimme puolestaan aloittaa kammottavan lässytyksen: - Kukas siina? Onko meijän muori, onko? Niih, mitä muoriska, mitä? Onko ollu hauska päivä? Ai tylsäkö? No lähetään huomenna mökille, jooko, niin, niin lähetäänkii, joo. Myö sitä on tunnettu jo pitkään, eikö ollakkii, nii justiin, joo pitkään on tunnettu ja ollaan kamuja, niih. Ja vanahoja aletaan olla molemmat, nii, joo. Kuka hieno koira, kuka? Nii onkii, meijän Tuiskuli. Etc. Voi elämä mikä sietämätön sössöposki! Apaut kolme kysymystä kuultuani haluaisin juosta seinään! Mutta lässytyksessä on jotain hypnoottista, ja useimmiten juutummekin Lunan kaa sitä kuuntelemaan. Lopulta lonttis havahtuu Tuiskun läähätykseen: - Väsyttääkö muoria, väsyttääkö? (No *ittu usko jo että väsyttää!) Sitten se laskee Tuiskun varovasti lattialle, ja Tuisku hoippuu keittiöön juomaan. Esirippu.
Etelässä pidetään kuulemma koiralle lässyttämisen MM-kisat. Ehdotin, että lonttis menisi sinne nolaamaan itsensä, mutta ei se suostu. Ja me Lunan kanssa odotamme päivää, jolloin on meidän vuoromme päästä sohvalle leuhottamaan. Kaipa se koittaa vasta, kun äiskäni on siirtynyt tuonilmaisiin esiäitimme Suzy Hukkasen seuraan luskuttamaan taivaallisia sohvatyynyjä.
Uusimmassa Kasvattaja-lehdessä kertoo Berner OY:n koulutuspäällikkö Rilla Nummisalo tutkimustuloksiin vedoten, etteivät maitotuotteet kuten juuri piimä sovi koirille, koska maitotuotteiden kalsium sitoo rautaa, joka poistuu näin elimistöstä.
Auts! Kuulun siihen ikäluokkaan, joka on tottunut syöttäämään pennuille kermaviiliä tai raejuustoa tai AB- tai Gefilus-piimää. Viimeksi mainittua saavat myös aikuiset koirani, esim. nykyiset havaneesit n. 1/2 dl päivässä, jos piimää sattuu kotona olemaan. En ole koskaan ajatelllut, että piimä olisi aikuisille koirille mikään must. Eiväthän villit koiraeläimet todellakaan hörppäile piimää palanpainikkeeksi. Olen kuitenkin arvellut, että tuskin piimästä haittaakaan on. Kuten olen moneen kertaan tässä blogissanikin kertonut, koirani ovat olleet pääasiassa erittäin terveitä, onneksi.
Valitettavasti Kasvattaja-lehden jutussa ei kerrottu tarkempia tietoja piimän haitallisuuden osoittaneesta tutkimuksesta.Jahka ehdin, yritän haravoida niitä netistä. Sivumennen sanottuna tuli mieleen, miten joskus 80-luvulla kohistiin raa'an kananmunanvalkuaisen haitoista: sitä ei KOSKAAN saa antaa koirille. Kilttinä tyttönä tottelin tätäkin ohjetta aikani. Sitten tulin siihen tulokseen, että koska en omista kanalaa enkä muutenkaan syötä raakoja munia kuin silloin tällöin, ei niiden syöttämisellä voi olla kovin dramaattisia seurauksia. Eikä ole ollut. Niiinpä koirani saavat kananmunansa milloin keitettynä, milloin raakana ja syövät aina sekä keltuaisen että valkuaisen.
Vappulaulussa luvataan optimistisesti neljännesvuoden kevättä. No joo, jonkinlaista vähemmän kylmää saattaa olla. Joka tapauksessa neljännesviikon kevät on ohi: jo toista päivää sataa ja lämpöä on ruhtinaalliset 7 astetta. Tänään pitäisi olla puutarhamökkialueella kevättalkoot! Viime keväänä oli talkoopäivänä samanlainen sää. Että kiitokset vain säidensäätäjälle! Puut sentään rävähtivät eilen hiirenkorvalle, joten muutaman aurinkoisen hetken oli melko herttaista. Sitten palattiin taas ruotuun eli sumuiseen, harmaaseen sadesäähän. Jotain hyvääkin asiassa on: koska vettä on tullut ravakasti, katupöly saa kyytiä. Vaikka kaupunki on ollut puhdistavinaan kadut, kunnolla ne eivät puhdistu ennen reippaita sateita.
P.S. Iltapäivällä lämpö laski kolmeen asteeseen! Mutta ei olla sokerista: talkoohommat (hakkuutähdeiden kasausta) tehtiin sateen sattuessa sateessa. Niin kaun kuin pysyy liikkeellä, ei palella. Jos ryhtyi velttoilemaan, alkoivat hampaat kalista märissä vaatteissa seisoskellessa.
08.05.2012 - 21:11 / Kategoriat: kirjat
Simone de Beauvoirin yli tuhatsivuinen järkäle Toinen sukupuoli on alun perin ilmestynyt jo vuonna 1949. Teoksesta on aikaisemmin ilmestynyt suomeksi lyhennetty versio ja nyt lukemani lyhentämätön vuonna 2009. Kuvittelin itse asiassa lukeneeni Beauvoirin teoksen, mutta enpä ollutkaan. Sen keskeinen sisältö on tullut tutuksi varmaan sen vuoksi, että teosta on siteerattu niin runsaasti. No, joka tapauksessa poistin tämän aukon sivistyksestä kahlaamalla läpi Toisen sukupuolen.
Beauvoir ei totisesti jätä kiveäkään kääntämättä selvittäessään, miksi naisesta on tullut toinen sukupuoli normina pidetyn miehen rinnalle. Hän käy läpi historiallisen kehityksen keräilijäyhteisöistä maanviljelijöihin, Egyptin, Kreikan ja Rooman kautta feodaaliajan Eurooppaan ja siitä nykyaikaan. Hän selvittää biologien, psykoanalyytikkojen, kirkkoisien, filosofien ja yhteiskuntatieteilijöiden käsityksiä naisista ja naiseudesta. Hän esittelee myös myyttien naiskuvaa. Teoksen toisessa osassa Beauvoir käsitttelee laajasti naisen arkista elämää.
Teosta lukiessa päällimmäinen tunne on kiitollisuus! Naisen asema on totisesti muuttunut Beauvoirin ajoista. Ehkä naiset yhä törmäävät lasikattoon; ehkä pörssiyhtiöiden hallintoneuvostoissa on liian vähän naisia, mutta silti. Naisen asemaa ovat ratkaisevasti muuttaneet koulutus, oma ammatti ja tulot, luotettavat ehkäisymenetelmät ja laillinen abortti sekä avarakatseisempi asenneilmasto - siis Suomen kaltaisissa länsimaisissa hyvinvointivaltioissa. Suurin osa naisista saattoi Beauvoirin mukaan vain haaveilla (jos haaveili!) näistä asioista viime vuosisadan alkupuolellla, eikähän esimerkiksi e-pilleriä ollut olemassakaan, mutta haaveeksi ne jäävät nykyäänkin miljoonille naisille.
Voin kuvitella - tai sitten en - millainen pommi Beauvorin teos on ollut ilmestyessään. Nykylukijan tajuntaa se ei räjäytä, mutta saa ihailemaan kirjoittajansa lahjakkuutta, paneutumista ja rohkeutta.
Sää on kyllä tylsin mahdollinen aihe, mutta pakko on silti hehkuttaa: lopultakin on melko siedettävää. Esimerkiksi vielä viime lauantaina oli yksi aste lämmintä ja satoi vettä, räntää ja rakeita. Very nice! Tänään oli tuulista mutta aurinkoista ja niin lämmintä, että harkitsin jo kevyttoppatakista (!) luopumista. Että jos siirtyisin oikein kevättakkiin! Järvestäkin lähtivät jäät, ja ruoho pikkuisen vihertää. Lohdullista.
05.05.2012 - 17:42 / Kategoriat: puutarha
Viime kesänä innostuin ruusuista, vaikka tiesin, että hankaluuksia on tiedossa. Kesällä sain kuitenkin pidettyä kirvat ja homeet aisoissa, ja ruusut kukkivat komeasti. Onneksi tuli valokuvattua ahkerasti. Syksyllä oli talvisuojauksen kanssa hankaluuksia. Ensimmäisten pakkasten jälkeen myöhään syksyllä laitettiin talvensuojaturve ja lisäksi havuja pitämään turve paikoillaan. Sitten pakkaset kuitenkin loppuivat ja luvattiin vesisadetta. Turve saisi kuitenkin pysyä kuivana. Homma ratkaistiin kevytpeitteellä. Kunnon talvi alkoi vasta joskus joulun jälkeen, jolloin peite lopulta poistettiin.
Eilen poistin sitten ruusujen suojaukset. Ruusut eivät näyttäneet kovin reippailta. Muutamat olivat osittain homeessa. Kiukuttavinta kuitenkin oli, että myyrä (?) oli järsinyt kuoren ihanista Peace-ruusuista ja muutamista muistakin. Aivan lähellä olevat omenapuun taimet se oli jättänyt rauhaan. Johtuneeko siitä, että taimet oli tarkkaan paketoitu! Mutta enpä anna periksi vaan ostan uudet ruusut. Kalliiksi tosin tulee ostaa joka kesä uudet ruusut, mutta maksavathan ne kesäkukatkin. Nooh, ehkä jokunen ruusu on selvinnyt hengissäkin, toivon.
Runkoruusut ovat talvehtineet kaupungissa kylmäkellarissa. Ne ovat selvinneet talvesta hyvin. Leikkasin ne, ja nyt ne saavat asustaa lasitetulla parvekkeella joitakin viikkoja. Puutarhamökilläkin ne voisi tietysti nostaa sisälle hallojen uhatessa. Kesäksi ne kuitenkin istutetaan suurempiin ruukkuihin, joiden nostelu ei ole varsinaista herkkua, joten mieluummin ne saisivat istutuksen jälkeen pärjätä ulkona pysyvästi.
Pihalta löytyi erään muovikaukalon päältä karvamytty, ilmeisesti jonkin myyrän tai hiiren jäänteet! Hähhähhää! Ähäkutti! Varmaan asialla oli ollut kärppä, joka viuhahti pihalla huhtikuussa. Eilisen reissulla näimme myös peräti kaksi jänistä. Toivottavasti se oli vain sattumaa. Vuosi ennen kuin ostimme ryhmäpuutarhamökin oli ollut suuri myyrä- ja jänisvuosi. Pikku ystäväiset olivat panneet yhtä ja toista matalaksi. Nyt on ollut kaksi melko rauhallista vuotta sillä rintamalla. Saa nähdä, mitä on tulossa.
Kirjoituspöytää raivatessa (miksi se aina ajautuukin kaaokseen?) tuli vastaan maaliskuun Koiramme-lehti, jossa käsiteltiin otsikon kysymystä. Minullakaan ei ole yksiselitteistä vastausta. Totta on, että koirat ovat nykyään ensisijaisesti nuorehkojen naisten harrastus metsästyskoiria lukuun ottamatta. Ja valitettava tosiasia on, että naisten tekemisiä arvostetaan vähemmän kuin miesten. Luulen kuitenkin, että osittain on kyse myös tietämättömyydestä. Koiralajit eivät ole onnistuneet murtautumaan julkisuuteen. Jalis ja jäkis ovat kunnan "urheilupuolueelle" tuttuja lajeja, joille järjestetään harrastuspaikkoja, mutta päättäjillä ei ole juuri hajuakaan siitä, millaisia koiraurheilulajeja on olemassa eivätkä he tiedä, että näitä kilpailuja järjestetään maailmanmestaruustasollakin.
Tiedottamista pitäisi siis tehostaa. Ammattitaitoisinta tiedottamista odottaisi kennelliitolta, mutta myös lajiliitot saisivat terästäytyä. Ehkä jotain voisivat tehdä myös harrasteyhdistykset ihan paikallisella tasolla. Monilla paikkakunnilla esimerkiksi julkaistaan ilmaisjakelulehtiä, joiden palstoille saattaisi olla helpompi päästä kuin "oikeaan" sanomalehteen.
Koiraharrastuksen sisällä kannattaa myös miettiä tovi, miltä harrastuksemme näyttää ulkopuolisen silmin. Sitä on ehkä vaikea hahmottaa. Tästä minulla on yksi hyvä mutta huono esimerkki: Aikoinaan ruvettiin puuhaamaan typistyskieltoa, jota tietenkin monet typistettyjen rotujen harrastajat vastustivat. Niinpä rotikkaporukat sanoivat, että rottiksen häntä pitää typistää, ettei siihen voi tarttua "tilanteessa". Jäi selvittämättä, mitä ovat ne tilanteet, joissa rotikoiden häntiin tartutaan mutta saksanpaimenkoirien häntiin puolestaan ei tartuta. Julkisuuteen annettiin myös lausunto (oliko asialla ihan kennelliitto vai rotujärjestöt, en enää muista), jossa todettiin, että typistyskiellon vuoksi esimerkiksi monet merkittävät cockereiden (?) ja dobermannien (?) kasvattajat uhkaavat lopettaa kasvattamisen ja näin menetetään arvokasta geenimateriaalia.
Voi kiesus! Harrastuksen ulkopuolisen ihmisen silmin vaikuttaa omituiselta, että joku haluaa kasvattaa rotuaan vain, jos saa silpoa sitä. Ulkopuolinen ajattelee pikemminkin, että on hyvä jos tällaiset ihmiset luopuvat kasvattamisesta. Ihmiskuntaa ei myöskään suista raiteiltaan jonkin koirarodun geenimateriaalin niukkeneminen. Itse asissa kokonaisen rodunkaan häviämisellä ei ole olennaista merkitystä paitsi ehkä paikallisesti; onhan esimerkiksi suomenpystykorva toki kansallisaarteemme!
Koiraharrastuksen julkisuuskuvaa rasittaa myös, että harrastajat osaavat lyödä toisiaan kuin vierasta sikaa. Tämä johtunee enimmäkseen siitä, että koiraharrastus ei ole yhtenäinen monoliitti kuten vaikkapa jalkapallo. Jalis on aina jalista. Koiraharrastus puolestaan on satojen eri rotujen kasvattamista, agilityä, tottista, pk-lajeja, ratajuoksua, valjakkolajeja, näyttelyitä, metsästyskokeita jne. Ymmärrys ja arvostus tai edes asiallinen keskusteluyhteys ei aina ylitä lajien rajoja. Vaikeapa silloin on ruinata arvostusta koirattomilta.
Epäkohtia ei kannata lakaista maton alle, mutta kokonaisuutena ottaen koiraharrastus ansaitsisi enemmän myönteistä julkisuutta. Siihen voi jokainen koiraharrastaja omalta osaltaan vaikuttaa ainakin pikkuisen. Jos ei muuten niin huolehtimalla, ettevät oman rekun jätökset loju keskellä jalkakäytävää, pulkkamäkeä tai puiston auringonottonurmikkoa!
Kirsti Lummelampi väittää blogissaan, että suomalaisten ulkomuototuomareiden taso olisi laskussa. Itse en osaa asiaa arvioida, koska käyn niin olemattoman vähän näyttelyissä. Olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että all roundereita ei tarvitsisi olla olemassakaan. Kukaan ei voi hallita 400 koirarotua kunnolla. Ymmärrän, että näyttelyiden järjestäjille all roundereiden olemassaolo on suuri helpotus.
Olen joskus pohtinut mahdollisuutta, että tuomareilla pitäisi olla erikoistumisalueet, esim. yksi iso ryhmä tai pari pienempää. Valioituakseen koiran pitäisi saada vähintään yksi sertti tuomarilta, joka on erikoistunut kyseiseen ryhmään. Tai entäpä jos valioitumisen ehtona olisi tällaisen erikoistuomarin tekemä jalostustarkastus serttien lisäksi? Siis niin että koira valioituisi kenen tahansa myöntämillä serteillä, mutta ei ilman jalostustarkastuksen tuomaa lisäinformaatiota, sanottiinpa siitä jalostustarkastuksessa mitä tahansa. Joo - kuolleena syntyneitä ideoita, tiedän. Systeemi olisi liian raskassuotuinen jne. Helppo uudistus sen sijaan olisi rajoittaa entisestään tuomarin päiväkohtaista koiramäärää. Sehän ei tee huonosta tuomarista hyvää, mutta antaisi edes mahdollisuuden paneutua arvosteltaviin koiriin perusteellisemmin.
Voi toki myös ajatella, että näyttelyt ovat ensisijaisesti ajanvietettä ja höpönlöpöä, jolloin ei ole järin tärkeää, mitä tuomarit sattuvat siellä koirista pöpisemään. Usein näyttelyitä suorastaan demonisoidaan: kaikki koirien viat ja ongelmat ovat näyttelyitä palvelevan ulkomuotojalostuksen syytä. Turhaan, niin kaheleita ne eivät sentään ole. Mutta tosiasia on, että tuomareissa on eroja ja hyvä tuomari on rodulle kullanarvoinen.
Millainen on hyvä tuomari? Kyllä kai rodun tuntemus on aivan perusasia. Sen lisäksi tarvitaan hahmotuskykyä, näkemystä, rohkeutta, suoraselkäisyyttä ja työmoraalia.
Mietin tuossa joutessani, että en ole koiraharrastajana oikein mistään kotoisin...En pidä itseäni kasvattajana. Vaikka olen kasvattanut pentueen silloin, toisen tällöin, kasvattaminen ei koskaan ole ollut minulle koirien omistamisen pääasiallinen syy. En ole näyttelyhörhö, vaikka useimmilla koirillani on näyttelytulos ja nykyisistä koirista kaksi vanhinta on myös muotovalioita.
En ole metsästyskoiraihminen, vaikka olen omistanut metsästyskoiria ainakin taustaltaan: noutajan, cockerin ja settereitä. En ole käyttökoira(koe)ihminen, vaikka olen omistanut edm. rotuja edustavia koiria. Tämä minua itse asiassa harmittaa. Settereiden kanakoirakoe on vaativuudessaan ulottumattomissani, mutta noutajien ja spanielien taipparit ovat "tästä maailmasta", kuten myös mejä. Miksi en saanut itsestäni irti sitä, että olisin edes yrittänyt selvitä taippareista? Sekä noutaja että cockeri olivat superinnokaita noutamaan ja uimaan jopa jäähileiden seassa. Sehän ei vielä tarkoita, että ne olisivat toimineet taippareissa mutta olisivat ansainneet mahdollisuuden yrittää.
Mutta seurakoirakoiraihminenkään en ole, koska 7. ja 8. ryhmän koirat eivät ole seurakoiria. En liioin ole kotikoiraihminen. Kotikoiraihmiset eivät kasvata tai näyttelytä koiriaan.
En ole kääpiökoiraihminen, koska olen omistanut myös noita keskikokoisia. Sitä paitsi ensisijaisia sielunkumppaneitani ovat juuri nämä 7:t ja 8:t.. Mutta en ole koiran pitää olla koiran kokoinen -ihminenkään, koska omistan hauskoja havannankoiria. En ole turkkikoiraihminen. En hoida havaneesien turkkeja "ohjesäännön mukaan", vaikka pidänkin turkit takuttomina ja jalkakarvoja lukuun ottamatta näyttelykuosissa. Ja sitä paitsi nuo isoskit eivät ole turkkirotuja.
En ole yhdistysihminen enkä järjestöjyrä. Vaikka olen vuosikymmenet kuulunut lukuisiin koirayhdistyksiin, niiden luottamustoimiin pyrkiminen ei ole ollut minun juttuni. (Tai pyrkiminen ja pyrkiminen. Useinhan varsinkin perustasolla on ongelmana se, ettei meitä laiskimuksia saada mukaan toimintaan.)
Mikä sitten oikeastaan olen ja miksi omistan koiria? Olen keksinyt olevani etologinen koiraihminen. Omistan koiria ensisijaisesti sen vuoksi, että ne - ovat koiria! Ensimmäisen koiran jälkeen minulla on aina ollut useita koiria. En väsy seuraamaan niiden koiramaisuutta ja laumakäyttäytymistä. Mitä ne puuhailevat, miten ne viestivät, miten ratkaisevat keskinäiset suhteensa, millaista on niiden reviirikäyttäytyminen? Milloin ne kuulevat jotain mitä itse en kuule ja vainuavat jotain, mistä minulla ei ole aavistustakaan? Millaisia tunteita niillä on: mikä niitä ilahduttaa, miten ne sen ilmaisevat? Surevatko ne joukostaan poistunutta vanhusta? Miten narttu hoivaa jälkeläisiään? Millaisia yksilöllisiä eroja pennuissa on?Kenet koira hyväksyy kaverikseen, kenestä se ei välitä ja miksi? Ajatteleeko koira? Jne. Jne. Päivääkään koiranomistajuutta en vaihtaisi pois. Tai no, ehkä jonkin nojatuolin olisi pentukoira voinut jättää repimättä, mutta siinäkin oli oppimisen paikka - ja olihan se mielenkiintoistakin.
Onneksi en ole asunut maalla. Jos tilaa olisi ollut enemmän, koiraharrastus olisi saattanut mennä överiksikin liian lukuisien koirien vuoksi. Olen aina kuolannut uusien, itselleni tuntemattomien rotujen perään niiden kiinnostavuuden vuoksi. Kerran olin ottamaisillani eurasierin ja tutkailin, saisiko Hollannista hankittua stabyn tai smoushondin (vai miten se nimi nyt menee). Listalla on ollut myös silkken ja ihan tavalliset kuten phalene ja wipukka jne. Nykyinen suosikkini on mitteli, mutta en hanki sitäkään. En, en ja vielä kerran en!
23.04.2012 - 08:57 / Kategoriat: puutarha
Viime vuonna 22.4. otetuissa kuvissa puutarhamökin pihalla kukkivat krookukset ja kevättähdet; jokunen idänsinililja ja tete-narsissikin näkyy. Jälkimmäiset voivat tosin olla kaupungista tuotuja ruukkukukkia, vaikka niitä kasvaakin myös pihaan istutettuina. Viime vuonnahan oli tähän aikaan pääsiäinen. Pihaa haravoitiin ja poistettiin talventörröttäjiä. Joops, mutta eilen samalla paikalla oli lunta 20 cm:stä ylöspäin. Pari krookusta sentään oli avannut kukkansa lumettomalla paikalla pensaan juurella.
Alueelle johtava tie, joka yleensäkin on ongelmallinen huhti-toukokuussa, oli aivan uskomattoman kurjassa kunnossa. Urat olivat niin syviä, että auton pohja ryysti maata. Toivottavasti ei tullut vaurioita, siltä ainakin eilen vaikutti. Siellä missä ei ollut syviä uria, oli järkyttävän liukasta savivelliä. Tai sitten oli sekä uria että velliä. Paikallisessa lehdessä onkin kerrottu, että tänä keväänä on sorateillä harvinaisen vaikea kelirikko. Voin kuvitella, miten vaikeaa on niillä ihmisillä, jotka asuvat tällaisten tieyhteyksien varassa. Kesämökille kun voi aina olla menemättä!
Viikonloppuna tänne pöllähti isompi joukko muuttolintuja; yksittäisiä lintuja ja kiertolaisia on toki ollut jo aikaisemmin. Kun astuin aamulla ulos koirien kanssa, vastassa oli liverrys- ja sirkutuskonsertti. Suloista! Osa näistä linnuista vissiin jatkaa matkaa kevään edistyessä pohjoisempanakin, mutta jää niitä lähimaisemiinkin riittävästi. Lintujen kevätkonserttia kuunnellessa tulee aina mieleen Rachel Carlsonin klassikko Äänetön kevät. Muistelen, että Carlson kuoli vähän aikaa sitten. Hänen työnsä ympäristömyrkkyjen vastustajana oli käänteentekevää.
P.S. Tulipa mieleeni, että näin vähän aikaa sitten dokumentin, jossa sanottiin Carlsonin kuolleen syöpään pian edm. kirjan ilmestymisen jälkeen. Ja niinpä tosiaan: Wiki tietää kuolinvuodeksi 1964!
Pitipäs sitten katsoa Voicen loppukilpailukin. Veikkailin etukäteen, että kisan voittaa joku miehistä. Niin kävikin, valitettavasti. Valitettavasti sen vuoksi, että Saara sentään oli kisan paras laulaja, vaikka en häntä sen kummemmin fanitakaan. Kuten aikaisemmassa kommentissani sanoin, toivoisi että joskus osaamisella olisi eniten merkitystä. Kun kilpailun nimikin viestii, että hakusessa olisi nimenomaan hyvä laulaja, se olisi voinut näkyä lopputuloksessa. Eri asia sitten, kuka minkinlaista uraa pystyy tekemään kilpailun jälkeen. Sehän riippuu monista seikoista eikä vain laulutaidosta.
Kun väkivaltainen konna tappaa puukoniskulla sattumalta paikalla olevan ihmisen tai kun ajokortiton kaahaaja ajaa kännissä suojatiellä ihmisen pääälle seurauksella, että tämä kuolee, rangaistus ei ole järkevässä suhteessa siihen, että kaikenmaailman koijarit puliveivaavat rahojen kanssa. Rahako on todellakin tärkeämpää kuin ihmisen henki, hänen ainutkertainen elämänsä?
Eino Leino runoili aikoinaan nuo otsikon usein siteeratut säkeet. Onhan se nätisti sanottu, mutta en ole koskaan uskonut tätä näkemystä todeksi. Se on pään pistämistä pensaaseen, silmien sulkemista todellisuudelta. Kun esiteiniltä silpaistaan pois kivekset ja pakotetaan hänet syömään ne, se on pahuutta. Kun miesporukka raiskaa äidin ja tyttären ja isä ja veljet pakotetaan seuraamaan vierestä, jonka jälkeen heidät tapetaan ja naiset raastetaan mukaan, se on pahuutta. Kun sairaala potilaineen poltetaan, koska se on "väärän" järjestön ylläpitämä ja potilaatkin "vääriä", se pahuutta. Kun Breivik surmaa joukoittain nuoria ihmisia, se on pahuutta.
Kokonaan eri asia on, mikä tekee ihmisestä pahan. Geenit ja ympäristö yhdessä? Onko muita selityksiä olemassa? Olisiko painopiste kuitenkin jälkimmäisessä: hirveät kokemukset tuottavat hirviöitä, eivät kuitenkaan kaikista. Selvät mielisairaudet ovat oma maailmansa. Jos ihminen ei ymmärrä, mitä tekee, turha häntä on pahaksikaan leimata.
Pahuutta ei voi ulkoistaa. Se on keskuudessamme ja sisällämme sivistyksen ohuen pintakuoren alla. Kyllähän meillä riittää sössötystä postmodernista moniarvoisuudesta, mikä mukamas tekee hyvän ja pahan erottamisestakin mahdotonta. En väitä, että hyvän ja pahan erottaminen olisi aina helppoa tai ristiriidatonta, mutta tämän vaikeuden taakse on raukkamaista piiloutua. Pitää edes yrittää ja valita puolensa!
Tulipas varsinainen saarna tällä kertaa, mutta tulkoon. Viime aikoina lukemani kirjat ja Breivikin oikeudenkäynti varmaan aiheuttivat tämän purskahduksen.
Viikonloppuna katsoin pitkästä aikaa sekä Voicen että Idolsin. Mukana näkyivät vielä olevan jossain varhaisvaiheessa huomaamani taitavat laulajat Saara Aalto, Susanna Erkinheimo ja Diandra Flores. Saara Aalto kilpailee Voicen finaalissa yksin kolmea miestä vastaan. Ei mahda mitään: miehet vaikuttavat persoonallisemmilta ja sen vuoksi kiinnostavammilta Saaraan verrattuna. Idolsissa ei olla vielä yhtä pitkällä, joten Susannan ja Diandran tilanne on vielä auki. Mieluiten löisin vetoa Diandran puolesta. Hänessä on tästä kolmikosta eniten karismaa, välittömyyttä ja lämpöä. Saara ja Susanna laulavat hienosti, mutta heissä on kympin tytön perfektionistista, etäännyttävää kalseutta.
Kävi kilpailussa miten tahansa, mahtaako näille nuorille naisille riittää Suomessa markkinoita? Diandra on kuin parannettu painos Anna Abreusta, joka ei myöskään ole huono ja on vasta matkalla kiintotähteyteen. Mihin lokeroon Saara ja Susanna sijoittuisivat? Kevyessä musiikissahan ei ole laulutaidolla niin väliä. Lauri Tähkä on suosittu, vaikka ei oikeastaan osaa laulaa vaan huutaa kaikki biisit läpi samalla tavalla. Suvi Teräsniska on kiva naapurintyttö ja samanlainen on hänen laulutaitonsa: ihan kiva. Rokkareille riittää, että he karjuvat ja kähisevät uskottavasti. Taitavien laulajien uraa jarruttaa myös se, ettei Suomessa ole osaamista eikä koneistoa tehdä laulajasta kansainvälistä nimeä. Vaikka laulaisit kuin Celine Dion tai Whitney Houston ja ketkuilisit kuten Lady Gaga pysyt todennäköisimmin kotimaisena keikkalaulajana ja levytät tuurilla tuplaplatinaa, mikä ei ole kansainvälisellä mittarilla kovin muhkeä määrä levyjä. Bändien tie ulkomaiseen suosioon on vähemmän kuoppainen, muttei helppo sekään.
Oli miten oli, tälle osaavien nuorten naisten kolmikolle toivoo toki menestystä. Eihän se nyt todellakaan haittaisi, että taidollakin olisi kysyntää!
17.04.2012 - 10:52 / Kategoriat: kirjat
Kuvataiteilija, kirjailija Petter Sairasen teos Muisti on unta kertoo käsittääkseni hänen oman tyttärensä (en ole tarkistanut asiaa) elämästä ja sen päättymisestä 19-vuotiaana. Sairasen italialainen avovaimo oli kuollut skootterionnettomuudessa jo tyttären ollessa nelivuotias. Siitä lähtien isä ja tytär olivat eläneet tiiviisti yhdessä; ulkopuolinen voisi arvella että liiankin tiiviisti? He piirtävät, kirjoittavat, pyöräilevät, retkeilevät, hiihtävät ja purjehtivat yhdessä. Tai ehkä Sairanen on vain kertonut näistä yhteisistä hetkistä ja ikään kuin leikannut ne irti kehyksistä, muusta elämästä ja ihmissuhteista. Luonto on isälle ja tyttärelle tärkeä elementti, josta ammennetaan elämyksiä ja aivan konkreettisesti myös ruokaa: jänis- ja lintupaisteja, marjoja ja sieniä. Elämä on aineellisesti niukkaa.
Eräänä pakkasiltana tytär lähtee ulos. Hänet löydetään parin päivän päästä metsästä kylmyyteen kuolleena. Alkaa isän surutyö, joka vie hänet myös Italiaan vaimon haudalle. Sairanen kirjaa lokiin matkan tapahtumia ja muistojaan. Tekstin väliin lomittuvat tyttären Värityskirjaksi nimettyyn vihkoon kirjoittamat runot. Lukijan on mahdotonta tietää, ovatko nämä tekstit tyttären kirjoittamia vai eivät. (Anteeksi, jos tämä kommentti loukkaa, mutta niin se vain on.) Joka tapauksessa näistä isän ja tyttären teksteistä syntyy haikea ja kaunis kokonaisuus, jossa luodataan myös kuolemaa ja elämän arvoa, elämänarvoja ja nykyisen elämänmuotomme arvottomuutta. Näytteeksi runokatkelma:
Vanha sielu uskoo maailman avaruuteen.
Hän uskoo taivaan korkeuksiin
sen äärettömyyksiin.
Hänen horisonttinsa ei
pimene koskaan.
Synkimmässäkin pimeydessä
hän löytää valon.
Toivon, että näin on käynyt tai käy myös Petter Sairaselle.
15.04.2012 - 19:06 / Kategoriat: puutarha
Kevät se vaan edistyy, tosin hitaasti. Tänään piti olla sääennustuksesta riippuen joko aurinkoista tai sateista. Ei ollut kumpaakaan, vaan ikävää pilvistä kylmää jöllötystä. Mutta sisällähän pystyy puuhailemaan, joten laitoin kesäkukkien siemeniä itämään: samettikukkia kolmea eri kokoa, ruusupapuja, hajuherneitä ja krasseja. Ne voisi laittaa aikaisemminkin itämään, mutta valo ei tahdo riittää vaan taimet kasvavat honteloiksi ja varsinkin köynnökset sotkeutuvat toisiinsa. Ongelmia voi aiheuttaa myös kylmyys. Jos kasveja ei saa toukokuun lopulla ulos, asunto alkaa muistuttaa kasvihuonetta. Lisäksi latvoin begonian taimet.
Jokin pitkän ajan sääennustus lupaili varhaista ja lämmintä kevättä. Eipä juuri siltä näytä! Yleensä täällä on maa suunnilleen lumeton vappuna. Jossain pohjoisilla metsärinteillä saattaa olla vähän enemmän lunta. Saa nähdä, miten tänä keväänä käy. Tällä hetkellä on vielä aukeillakin lunta reippaasti.
Jospa yrittäisin kirjoittaa valmiiksi jutun, jonka aloitin aikoja sitten. Laiskottaa kyllä aika lailla; näinä välipäivinä olen ehtinyt kyllästyä koko aiheeseen...
Joo - taisin viimeksi käsitellä turkkeja ja jatkan niistä. Rotumääritelmähän on turkkien suhteen hieman seko. Kohdassa "yleisvaikutelma" sanotaan, että mieluiten laineikas karvapeite, kohdassa "turkki" puolestaan, että peitinkarva on (--) litteää tai laineikasta ja voi muodostaa kiharaisia suortuvia. Mielenkiintoinen sana tässä on tuo litteä, joka on siis asetettu laineikkaan vaihtoehdoksi. Itse käsitän sen niin, ettei havannan turkki saa olla pöyheä kuten esim. cottonilla, vaan sen on oltava laskeutuva mutta se voi kuitenkin olla kohtalaisen suora.
Rotumääritelmän tulkinta puolestaan toteaa kohdassa yleisvaikutelma s. 7, että turkin tulee olla pitkä, pehmeä, laineikas sekä sileä. Häh? Myöhemmin eli kohdassa karvapeite s.19 palataan ruotuun kertomalla, että karvapeitteen tulee olla pehmeää, litteää tai laineikasta. Pari riviä alempana kerrotaan uudestaan, että turkin tulee olla laineikas, ei koskaan piikkisuora, mikä on sanottu kertaalleen jo aikaisemminkin. S. 29 on oikeasta ja virheellisestä karvanlaadusta aika näppärät kuvat. Ymmärrettävästi liian suoran turkin kuvaaminen on ongelmallisinta. Se kenties havainnollistuisi paremmin, jos kuvassa olisi koko koira. Njaa, jotenkin minulla on sellainen kutina, etteivät liian suorat turkit ole kaksinen ongelma, mutta voin olla väärässäkin; sen verran vähän notkun nykyään esim. kehän laidalla katselemassa, miltä koirat näyttävät.
Sivulla 9 mittasuhteiden esittelyssä todetaan, että havannankoiran rungon tulee olla vielä pidempi kuin mitä silmämääräisesti voisi päätellä. Sen verran meikäläisellä pätkii, ettei tämä toteamus oikein avaudu. Paksu turkki kyllä nostaa koiran selkälinjaa ja saa koiran vaikuttamaan lyhyemmaltä kuin se onkaan, mutta sitä tässä ei kai ajeta takaa? Kokonaisuutena ottaen mittasuhteiden esittely on valaiseva. Erityisen hauska idea on skaalata sama koira eri kokoihin (s. 21).
Vanha vitsi toteaa, että yksi kuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa. Ehkä tästä on kyse sivun 13 purentoja esittelevissä kuvissa. Vasemmanpuoleinen vaikuttaa lähes tasapurennalta ja oikeapuoleinen alapurennalta. Hammaskaaret sen sijaan ovat molemmissa kiitettävän leveät. Erityiskiitokset siitä, että s. 12 myös mustan koiran päästä on saatu kelvollinen kuva. Enimmäkseenhän mustat koirat ovat kuvissa tyyppiä musta möykky tai silhuetti.
Koiran liikkeitä käsiteltäessä muistetaan taas kerran todeta, että takajalkojen liikkeet katsotaan anturoista, jotka tulee kyetä laskemaan koiran liikkuessa. Että ihan laskemaan...Jostain syystä tämä väite on aina ärsyttänyt minua, vaikka ymmärrän, että sillä halutaan kuvailla liikkeiden riittävää ulottuvuutta ja voimakasta takapotkua. En oikeastaan tiedä, miksi ärsyynnyn. Kyllähän ne anturat sieltä näkyvät. Tjaah, rotumääritelmä ei suoranaisesti vaadi suurta liikelaajuutta; painopiste on muissa liikkumisen ominaisuuksissa. Hmm, ja havanna on "vain" kohtuullisesti kulmautunut. Tuota tuota. Ehkä niskakarvani nousevat pystyyn syystä, että tuo väite tuo mieleeni ns. showliikkeet, siis näyttävän maatavoittavan harppomisen ja siihen vaadittavan rakenteen, vaikka se ei rotumääritelmän mukainen olisikaan. Ihailen toteemieläimeni :) suden liikkumista. Suden hidas ravi on vaivatonta ja taloudellista, vähäeleistä mutta ei erityisen näyttävää. Evoluutio on välttänyt epäergonomista vispaamista, nostelua tai kurottelua mihinkään suuntaan. Tarvittaessa suden liikkumiseen kuitenkin löytyy voimaa ja vauhtia.
Olen puuttunut muutamiin rotumääritelmän tulkinnan yksityiskohtiin. Kokonaisuutena ottaen tulkinta on viitseliäästi toteutettu ja epäilemättä hyödyllinen apuneuvo sekä näyttelytuomareille että kasvattajille. Kiitokset siitä vielä kerran.
P.S. Palaanpa nyt 16.4. aamulla asiaan tai oikeastaan asian tiimoille. Muinoin opastettiin, ettei kääpiökoirakehässä juosta. Kääpiökoirahan joutuu joka tapauksessa ravaamaan jo liikkuessaan kävelyvauhtisen ihmisen rinnalla. Kuvittelenko vain, että vauhti on kehissä lisääntynyt? Jos ei suorastaan juosta, niin rynnätään. Aikoinaan kun vielä pyöriskelin kehässä, nuoret esittäjät saattoivat pyyhältää ohitseni :) Onneksi omalla vuorollaan saa valita koiralle sopivan vauhdin. Jos koiran liikkeissä ei ole mitään salattavaa, suht maltillisella vauhdilla etenevä ravi tuo liikkumisen ansiot mielestäni parhaiten esille. Jonkin pätkän voi tietysti ottaa vähän nopeammin demonstroidakseen esim. sitä ulottuvuutta.
Ryntäämällä puolijuoksua hirtetyn koiran kanssa voi tietysti yrittää estää tuomaria näkemästä, miten koira todellisuudessa liikkuu. Muistelen, että Riitta Aho (Tavoitteena terverakenteinen koira) kehottaa tuomaria tällaisissa tapauksissa hillitsemään esittäjän vauhtia. Arvostan myös sitä, että esim. Liliane de Ridder-Onghena käski minun liikuttaa Tuiskua löysässä taluttimessa ja halusi meidän kiertävän 2 - 3 kierrosta. Kaipa se meni hyvin, koska Tuisku oli VSP ja valmistui samalla valioksi. Olen myös nähnyt, miten tuomari ei juuri edes katso kehässä esiintyvää koiraa tai supistaa sen liikkumisen minimiin, esim. vain edestakaiseen pikku pätkään. Ymmärrän, että iltapäivällä homma ehkä alkaa tympiä tai että tuomari on valinnut suosikkinsa jo luokan yhteisesiintymisessä. Esittäjä on kuitenkin AINA ansainnut koiralleen tuomarin jakamattoman huomion. Hän on maksanut kalliin ilmoittautumisen ja mahdollisesti ajanut paikalle useammman sadan kilometrin päästä, odottanut ja odottanut vuoroaan aikataulustaan suistuneen kehän laidalla. Hänellä on OIKEUS niihin muutamaan minuuttiin huomiota, jotka kehässä yhdelle koiralle liikenevät. Tuomareiden koiramääriin pitäisi yhä kiinniittää huomiota; liika on liikaa.
Havannalaiset ry:n jalostustoimikunta on saanut aikaiseksi havannankoirien rotumääritelmän tulkinnan. Hienoa, kiitos kiitos! On mykistävää, että joillakin riittää puhtia saada jotain aikaan. Enpä nyt muista, onko tämä ensimmäinen nykyisen, vuonna 2009 voimaan tulleen rotumääritelmän tulkinta enkä viitsi tarkistaa. Eksyn heti asiasta syrjäpoluille ihmettelemään koko rotumääritelmäsceneä. Jonkin rodun ensimmäinen rotumääritelmä on vielä helppo ymmärtää: olemassa olevasta koirakannasta valitaan tietyntyyppiset ja kirjoitetaan niitä kuvaava määritelmä, tai määritelmä on ikään kuin valmiina rodun muovaajan päässä ja hän kehittää määritelmäänsä sopivan koiran. Noin yksinkertaistetusti sanottuna.
Mutta sitten rodun kehittäjät kuolevat ja aikojen saatossa rotumääritelmät tai pikemminkin koirat alkavat elää omaa elämäänsä. Ja kappas, ne eivät vastaakaan alkuperäista määritelmää, joten sitä muutetaan. Jossakin maassa viitataan rotumääritelmälle kintaalla, ja ongelma ratkaistaan lohkaisemalla alkuperäisestä rodusta uusi rotu. Ja vaikka koirat olisivatkin saman rotumääritelmän mukaan kasvatettuja, ne saattavat eri puolilla maailmaa olla erilaisia. Välillä kiivaillaan, että rodussa pitää palata alkuperäiseen tyyppiin, ja jotkut ryhtyvät sellaisia kasvattamaankin. Mutta mikä on alkuperäinen tyyppi? Onko se koira, jollaisia oli 1800-luvun lopulla vai kenties 1940-luvulla?
Havannakoirissa on vielä se mielenkiintoinen piirre, että rodulla ei ole ns. vastuumaata vaan siinä roolissa toimii FCI. FCI ei organisaationa tietenkään kirjoita määritelmää vaan sen kirjoittaa joku tai jotkut. Haluaisinpa tietää ihan nimeltä mainiten, ketkä ovat rustanneet voimassa olevan havannankoirien FCI:ssä noudatettavan määritelmän. Kuvaan toki kuuluu, ettei FCI:n määritelmä ole ainoa havannankoirien rotumääritelmä. AKC:llä ja Kuuballa on omansa. Jenkkilässä on lisäksi ehditty jo riitautua tai jotain. Yhdet kannattavat "alkuperäistä" havannaa, toiset liputtavat Havana Silk Dogin puolesta jne. (Joskus - tai itse asiassa aika useinkin - minusta tuntuu, että rotukoirapuuhastelu kaatuu lopulta omaan naurettavuuteensa.)
Joka tapauksessa se joka kirjoittaa rotumääritelmän, muuttaa sitä ja tulkitsee sitä, käyttää valtaa. Valtaa käyttävät myös näyttelytuomarit. Tuskinpa koirille olisi päässyt kehittymään liioiteltuja ominaisuuksia, ellei liitoiteltuja koiria olisi palkittu näyttelyissä sen sijaan, että yliampumisesta olisi rangaistu. Valtaa käytetään kaikessa inhimillisessä toiminnassa, eikä valta itsessään ole mikään mörkö. Viisautta vallankäyttäjiltä kuitenkin sopii toivoa.
Ja sitten muutama hajamiete varsinaisesta asiastani eli havannankoirien rotumääritelmän tulkinnasta; kursivoidut kohdat ovat tulkinnasta peräisin.
Emme halua lukea arvostelusta lausetta "Tarvitsee aikaa kehittyäkseen" - toivomme asian olevan niin. Tämä on varsin tavallinen valituksen aihe, mutta en ymmärrä miksi. Jos tuomari sanelee, että "nuori narttu kesken kehityksen", "vielä pentumainen" yms. se ei mielestäni ole moite vaan koiraa kuvaileva toteamus. Minua tympäisevät paljon enemmän tuomarit, jotka ryhtyvät ennustajaeukoiksi ja esimerkiksi palkitsevat sertillä ja sijoittavat PU/PN-luokassa korkealle selvästi kehittymättömän juniorin ikään kuin ennakoiden, että kyllä siitä vielä hieno tulee.
Minua ilahduttaa, että havannankoiran luonnehditaan olevan huoleton maalaisserkku verrattuna sukulaisrotuihin. Tämän kun vielä näytteilleasettajat uskoisivat! Toki myönnään, että omatkin koirani ovat esiintyneet näyttelyissä ylipuleerattuina. Kerran tuli jopa pyyhkeitä liian suorasta turkista, jollaiseksi olin onnistunut kotioloissa löysästi laineikkaan karvan föönaamaan.
(Valitettavasti joudun taas keskeyttämään jutun kirjoittamisen. Joko omassa koneessani tai Vuodatuksessa on toimintahäiriöitä, joiden kanssa en viitsi kamppailla. Palaan asiaan.)
06.04.2012 - 11:03 / Kategoriat: puutarha
Kun katson ikkunasta ulos, näen ankean räntäsateen. Sitä voisi nimittää takatalveksi, paitsi ettei talvi näillä leveysasteilla ole muutenkaan taakse jäänyttä elämää vielä huhtikuun alussa. Käänne saattaa kyllä olla nopea: kevät edistyy lämpöaallon mukana rysähtämällä, lumet häviävät ja ensimmäiset leskenlehdet ja krookukset avaavat nuppunsa. Vasta tämän jälkeen ovat vuorossa piinalliset takatalvet. Juuri kun on totuttu vähän lämpimämpään säähän, alkaa sietämätön jurotus: lämpötila junnaa 10 asteen alapuolella, räntää paiskoo silloin tällöin ja maa pysyy likaisen ruskeana, koska ruoho ei lähde kasvamaan. Katupölyä on sitäkin enemmän; se pyörteilee ilmassa tuulen ja liikenteen nostattamana.
Puutarhan vuosi on kuitenkin alkanut. Helmikuun puolivälissä istuttamani begonian mukulat ovat lähteneet kasvuun mukavasti ja ovat nyt 15 - 20 cm korkeita. Terrasta tarttui mukaan hauska turveruukkusysteemi, jota suositeltiin mm. tomaatin taimille. Nyt taimet ovat 5 - 10-senttisiä. En ole aikaisemmin kasvattanut tomaatteja; saa nähdä miten onnistun niiden kanssa. Valitsin lajikkeen, jonka kerrottiin pärjäävän myös ulkoilmassa. Ehkä laitan taimet ainakin alkukesäksi sellaiseen koottavaan pienoiskasvihuoneeseen, jossa kasvatan kukkien taimia. Viikon, puolentoista kuluttua aion kylvää luottokasvini samettikukan siemenet, kolmea eri kokoa.
Kun kävimme pari viikkoa sitten viimeksi ryhmäpuutarhamökillä, huomasimme, että jänöjussit olivat napsineet omenapuiden oksankärkiä. Voi hiivatti! Edellisen omistajan istuttamat surkeat omenantaimet on kyllä suojattu, mutta lumi oli noussut niin korkealle, että jänöt olivat ulottuneet alaoksiin. Puissa on ollut myös kaikenlaisia ötököitä haittaamassa kasvua. Inhoan yleensä myrkkyjä, mutta nyt aion suihkuttaa puut tuholaisten torjunta-aineella, jossa on vaikuttavana aineena parafiiniöljy. Se ei tunnu minusta kovin vaaralliselta. Annetaanhan sitä koirillekin suolitukkeuman aukaisemiseksi. Itse asiassa on ihan sama, tekevätkö nämä omenapuut ja kirsikka hedelmiä. Tavoitteena on, että ne kukkisivat keväällä ihanasti!
Mökkialueelle vievä tie oli tavanomaisen kamalassa kunnossa. Olen joskus tässä blogissakin vannonut, että en ikinä luovu farmari-Golfista. Jaa-a, kovasti on ruvennut nelivetomaasturi houkuttelemaan. Sellaista isoa rumiskoa en halua, mutta esim. Suzukin 4X Over vaikuttaa näppärältä. Mutta mikä mahtaa olla laatu, siitä on otettava selvää.
06.04.2012 - 10:33 / Kategoriat: kirjat
Rikoskirjailijoidenkin pitää seurata aikaansa. Perinteiset murhamysteerit - kuka murhasi kenet mistä syystä - eivät enää oikein koukuta lukijoita. Rikollisuuden maailmassa kuitenkin riittää ammennettavaa. Liza Marklundin teos Panttivanki kertoo - aivan kuten ytimekäs nimi antaa aiheen olettaa - kaappauksesta: joukko eurooppalaisia asiantuntijoita siepataan Afrikassa. Heidän joukossaan on Marklundin vakiohahmon toimittaja Annika Bengtzonin mies Thomas. Sieppaajien lunnasvaatimukset ovat tähtitieteellisen suuria. Bengtzon saa avukseen valtiosihteeri Jimmy Haleniuksen hoitamaan neuvottelut kaappaajien johtajan kanssa. Alkaa tyypillinen kissa ja hiiri -leikki, jossa on panoksena rahaa ja siepattujen henki. Taustalla huokuu kuuma Itä-Afrikka ja sen nykyiset ja menneet konfliktit Ruandan kansanmurhineen, nälkäkriiseineen ja islamistitaistelijoineen - tai terroristeineen, jos niin halutaan.
Annika Bengtzon on yhtä ärsyttävä ämmä kuin aina ennenkin, mikä ei tietenkään ole huono piirre romaanihenkilössä vaan tekee hänestä kiinnostavamman. Kaappausdraama etenee uskottavasti ja sen verran vetävästi, että kirja tuli luettua vauhdilla. Laatuviihdettä Liza Marklundilta tällä kertaa.
|
