Kuten ytimekäs nimikin vihjaa, Hanna-Riikka Kuisman romaani Korvaushoito kertoo huumeriippuvuudesta ja siitä irtautumisesta. Kuisma hieroo huumeriippuvuuden  koko kauheudessaan lukijan naamaan. 

Teoksen päähenkilö addiktoituu jo teini-ikäisenä. Alkoholi ei niinkään koukuta, mutta huumeet natsaavat heti. Siitä alkaa vuosikymmenien taival sekoiluineen, vieroitusyrityksineen ja retkahduksineen. Ympärillä on käytön mahdollistava yhteisö -   käyttäjiä, eri tason diilereitä, velan perijöitä ja muita roistoja -  joka on yhtä aikaa vaarallinen mutta myös omissa rajoissaan solidaarinen. Sen tärkein laki on: älä vasikoi. Joukosta poistuu vanhoja nistejä, mutta uusia tulee tilalle. Useimmat kiertävät vankilan kautta takaisin porukoihin. Ihmissuhteet joukon  sisällä voivat olla kestäviäkin, jopa lapsuudessa alkaneita. 

Tästä kaikesta päähenkilö yrittää pyristellä irti korvaushoidon avulla,  kuinkas muuten. Se ei ole helppoa. Paitsi että vieroitusoireet ovat rankkoja, kuiville pääseminen vaatii myös pesäeroa entisiin ystäviin tai tuttaviin. Tässä auttaa uusi puoliso, loputtoman ymmärtävä Sonja. Kuvittelisin, että nimi on tarkoituksella lainattu Dostojevskin romaanista Rikos ja rangaistus, jossa myös on pyhimysmäinen Sonja murhamies Raskolnikovin tukena. Luin tämän romaanin joskus lukioikäisenä ja - ellen väärin muista - pidin Sonjan toimintaa suorastaan jalona. Nyt en ehkä pitäisi. Samoin ajattelen tuoreemmasta Sonjasta. 

Tuntuu, että Kuisma kääntää viimeisenkin kiven konkretisoidakseen huumeriippuvuuden vaikutuksia. Tulipahan selväksi, vaikka mitään varsinaisesti uutta ei tullut vastaan eikä toki tarvitsekaan tulla. Asiasta vain  kirjoitetaan niin paljon, että kaltaiseni täti-ihminenkin pysyy suunnilleen kartalla. Lohdutonta ja surullistahan huumekoukkuun jääminen tietenkin on, ihmisen ainutkertaisen elämän tuhlaamista. Ajattelin teosta lukiessani myös, että vähemmän olisi  nytkin ollut enemmän. Esimerkiksi Kuisman romaani Kerrostalo on tiiviimpi paketti ja sellaisena mielestäni kaunokirjallisuutena ansiokkaampi kuin Korvaushoito. 

Kuisma ei pyri (?) olemaan mikään kielivirtuoosi, ja tekstiin on jäänyt  tönkköjäkin kohtia. (En voi antaa esimerkkejä, koska olen jo palauttanut kirjan.) Mutta asiaa, sisältöä,  sitä Kuismalla on aina. Sitä paitsi Kuisman teoksissa ei tehdä loputonta draamaa siitä, että on "tikku sormessa". Hyvä!

 

 

Tiina Tuppuraisen romaani Elvi ja Ebba lähti mukaan kirjaston tänään palautettujen -hyllystä. En siis tiennyt etukäteen mitään sen enempää kirjailijasta kuin teoksestakaan.

Elvi ja Ebba ovat teoksen keskeiset henkilöt, mutta painopiste on Elvin tuntemuksissa. Kyseessä ovat noin seitsemänkymppiset lesbot, jotka ovat aikoinaan olleet pari. Ero oli tullut 25 vuotta sitten, kun Ebba oli loukkaantunut jostain ja häipynyt yhteisestä kodista. Nyt he tapaavat sattumalta kadulla ja alkavat varovaisesti lämmitellä välejään. He miettivät, liittyisivätkö porukkaan, joka suunnittelee omakotitalon ostamista eläkeläiskolhoosin asuinsijaksi. Projekti ei ole mutkaton siksikään, että Ebba on parisuhteessa, Elvi ei. Elvillä on myös aikuinen poika; ennen Ebbaan tutustumista hän oli ollut kaapissa ja  naimisissa miehen kanssa.

MIetin kovasti, onko teoksella annettavaa ilmeisimmälle kohderyhmälle, vaikka en ajattele, että romaanit kirjoitetaan vain ennalta harkittua lukijakuntaa ajatellen,  ainakaan enimmäkseen. Minusta tämä teos tuntui kiusallisen ennalta arvattavalta, vaikka varsinkin Elvin mietteet ja teot oli kuvattu  vivahteikkaasti ja uskottavasti. Ebba on vähän ohuempi hahmo. Jotenkin tuntuu, että tämänkaltaisella teoksella olisi ollut enemmän tilausta kymmenen vuotta sitten. Nykyäänhän kiintiöhomot ovat saaneet rinnalleen lesboparit vähän kaikkialle, kirjoihin, tv-sarjoihin ja elokuviin. Voi toki olla, että minulla on liian ruusuinen kuva sukupuolivähemmistöjen asemasta, joka on elinaikanani kohentunut kovasti. Ehkä vielä tarvitaan rautalangasta vääntämistä?

Luen mielelläni itselleni tuntemattomien kirjailjijoiden teoksia. Se on aina jollain tavalla avartavaa. Niin nytkin.

Minna Lindgrenin Hesarissa julkaistu juttu polkaisi taas kerran käyntiin keskustelun eutanasian sallimisesta. Keskustelussa on tietenkin toistettu ne argumentit puolesta ja vastaan, jotka tässä keskustelussa aina tulevat esille. Niitä en jaksa enää märehtiä. Osallistun kuitenkin keskusteluun kolmella pointilla:

1. Tutustukaa eutanasian sallimista kannattavaan kansalaisaloitteeseen, jotta tiedätte mitä ehdotetaan ja mitä ei. Aloite on luettavissa sivustolla  www.kansalaisaloite.fi.

2. Kenenkään ei ole pakko hyväksyä eutanasiaa omalla kohdallaan. 

3. Lakiehdotuksen mukainen eutanasia tulisi koskemaan hyvin rajallista ihmisjoukkoa. 

Olen sitä ikäluokkaa, joka muistaa kriitikko Jukka Kajavan, koska on aikoinaan lukenut hänen tekstejään. Kajavahan oli meidän lukijoiden suosikki, johon yhä vedotaan, kun on kyse kritiikistä, hyvässä tai pahassa.

Huomasin Harjun teosta lukiessani, että paljon on myös unohtunut ja paljon on toki  sellaistakin, jota en ole tiennyt. Hämmästyin ensinnäkin jo siitä, että Kajavan kuolemasta on tosiaan kulunut lähes kaksikymmentä vuotta. Toiseksi olin unohtanut, että hän arvosteli myös televisio- ja jopa radio-ohjelmia. Ehkä en lukenut niitä kovin aktiivisesti?

Minun muistoissani Kajava oli ennen kaikkea teatterikriitikko. Muistan hänet verbaalisesti värikkäänä kärjistäjänä, mutta en niin häijynä, jollaisena hän esiintyy Harjun kirjaan valikoituneissa sitaateissa. Näistä tylytyksistä on sitten aiheutunut  alan piireissä kärhämiä, jotka ovat ymmärrettäviä mutta myös hieman huvittavia.Kirjoittiko Hesari niistä aikoinaan? Kaipa, ja luullakseni olen jutut  lukenutkin Ne  ovat kuitenkin haihtuneet mielestäni varmaan syystä, etteivät ne merkinneet minulle henkilökohtaisesti juuri mitään.

Inhimillisimmillään Kajava ilmeisesti oli silloin, kun hänen oma ohjauksensa ei ollut menestys. Kaipa kriitikolle oli  terveellistä huomata, että kielteinen palaute menee ihon alle. Tiukasta linjastaan hän ei silti luopunut.

Kajavan rinnalla muistellaan usein hänen aikalaistaan Seppo Heikinheimoa, joka toimi Hesarin musiikkikriitikkona. Myös hän oli teräväkielinen mutta lukijaystävällinen. Hänen tekstinsä oli helppolukuista minun kaltaiselleni maallikolle, jolla ei ole mitään teoreettista koulutusta musiikin alalta. Kuuntelen kyllä sujuvasti. Kajava ja Heikinheimo tuntuivat kirjoittavan peruslukijalle, eivät toisille kriitikoille tai alojensa ammattilaisille. Tämä selittänee  ainakin osittain heidän suosiotaan, joka on hämmästyttävästi jatkunut heidän kuolemansa jälkeenkin.

Harju toteaa, että Kajavan jälkeen kriitikoista ei ole noussut esiin samanlaista ylintä auktoriteettia ja makutuomaria, eikä tarvitsekaan. Kritiikki on demokratisoitunut. En väitä vastaan, mutta jotain sen mukana on myös menetetty. Poleemisuus ja suorapuheisuus on varmaan  haavoittavaa, mutta  onhan se myös  kiinnostavaa; siitä ei pääse mihinkään. 

 

Ikäihmisen syöpä uusi. Miten hän suhtautuu asiaan? Hän sanoo olevansa kiitollinen siitä, että korkeatasoisten syöpähoitojen ansiosta hänen elämänsä jatkui noin kymmenellä vuodella. Nyt tilanne on kuitenkin toinen. Hän on mielestään elänyt riittävän pitkään. Hän ei pelkää kuolemaa, mutta sietämättömiltä kärsimyksiltä hän haluaisi välttyä. Syövän aiheuttamat oireet ovat niin hankalia, ettei hoidoista kieltäytyminenkään ole vaihtoehto, vaikka ajatuskin hoidoista tuntuu lyijynraskaalta.  Hän olisi valinnut eutanasian siinä vaiheessa, kun ei enää olisi jaksanut kestää oireita. Nyt tätä mahdollisuutta ei ole. Siitä hän on pahoillaan.

Tämä tuli mieleeni, kun luin Hesarista Minna Lindgrenin erinomaisen eutanasiaa koskevan kolumnin. Hienoa, että hän jaksaa vuodesta toiseen pitää asiaa esillä. Kansalaisaloite eutanasian sallimiseksi hylättiin aikoinaan eduskunnassa. Nyt sinne on toimitettu uusi aloite. Olen allekirjoittanut molemmat. Mielestäni uusikin ehdotus on asiantuntevasti ja tasapainoisesti laadittu. 

Enemmistö kansalaisista kannattaa eutanasian sallimista, ja sen kannatus lisääntyy myös lääkärien keskuudessa. Yllättävää kyllä, vähiten sitä kannattavat saattohoitolääkärit. Johtunee siitä, että eutanasian salliminen ikään kuin kyseenalaistaa heidän ammattitaitonsa, tai siitä, että he näkevät työssään myös onnistumisia kärsimysten lievittämisessä tai estämisessä. 

Olen omistanut koiria neljänkymmenen vuoden ajan. Koska niitä on ollut yhtä aikaa useita, olen saatellut tuonilmaisiin lukuisia koiria, eutanasian avulla yhtä lukuun ottamatta . Olen mennyt eläinlääkäriin surullisena mutta levollisin mielin tietäen, että koira erkanee tästä elämästä rauhallisesti enkä ole itsekkäistä syistä pakottanut sitä kärsimään.

Miksi tätä ei sallita meille ihmisille? Se on yksiselitteisen julmaa, perustellaanpa sitä miten ylevästi tahansa.

(25.3. lisätty muutama selventävä lause.)