Koiramme-lehdessä  oli aikoinaan mielenkiintoinen juttu, jossa muistaakseni Vuolasvirta-palkinnon saanut kasvattaja kertoi omasta kasvattajan urastaan. Kun hän aloitti kasvatustyönsä, hänen rodussaan oli Suomessa sekalainen joukko ulkomuodoltaan vaihtelevia koiria, eikä yksilömääräkään ollut suuri. Hän kuitenkin hankki omistukseensa koiran sieltä, toisen täältä ja rupesi tästä materiaalista rakentamaan omaa linjaansa. Pikavoittoja ei ollut tarjolla, mutta sitkeällä työllä hän pääsi mieleiseensä tavoitteeseen - ja lopulta alkoi tulla myös menestystä.

Miten erilaista kasvattaminen onkaan useissa roduissa tänään! Ostetaan menestyneeltä kasvattajalta narttupentu ja astutetaan se parin vuoden kuluttua hyvässä lykyssä saman kasvattajan uroksella, ja tuloksena on jopa kasvattajan ensimmäisessä pentueessa serttivoittajia ja tittelikoiria. Huomautanpa nyt varmuuden vuoksi, ettei edellä sanottu ollut moite. Tottahan on parempi aloittaa kasvatus hyvällä materiaalilla kuin huonolla! Ja niitä vastoinkäymisiä ehtii kyllä tulla, vaikka saisi miten lentävän lähdön kasvatustyölleen. Mutta silti: onkohan jotain kasvattamisen mielenkiintoisuudesta ja viehätyksestä samalla menetetty? Onko laadukkaidenkin pentueiden aikaansaaminen pikemminkin  pennuttamista kuin jalostamista? Onko jalostaminen perinteisessä mielessä edes tarpeen tai mahdollista vai onko nykyisen tason säilyttämisessäkin riittävästi haastetta?

Kasvattajien työtä myös säännellään entistä enemmän, ja lisää on tulossa, jos suunnitelmat menevät läpi. Tästä aiheesta varmaan jaarittelen myöhemmin lisää. Tässä vaiheessa vain totean lyhyesti, että koirankasvatus on Suomessa ollut vapaata harrastustoimintaa (ammattikenneleitä on vähän) ja sellaisena se saisi säilyäkin.