Koira on laumaeläin, eikö? Podin jatkuvasti huonoa omaatuntoa siksi, että koira numero uno eli Kata joutui olemaan niin paljon yksin, vaikka sainkin sen tarvittaessa hoitoon samassa kaupungissa asuvien vanhempien luokse. Mutta kuitenkin. Ratkaisuksi tuli toinen koira. Ajattelin, että kaksi noutajaa olisi ehkä liikaa, joten katse kääntyi vähän pienempiin ja valinta osui cockeriin. Cockeri on mielestäni ihastuttavimpia koirarotuja: kaunis, näpäkän kokoinen, sporttinen. Niin tuli huusholliin cockeri Nelly.

Kun pikku Nelly oli ollut muonavahvuudessa vuorokauden, sairastui Kata rajuun ripuliin; tavaraa lensi kaaressa kummastakin päästä. Ehkä Nelly toi mukanaan erilaisen bakteerikannan toiselta puolen maata, ehkä Katan sairastuminen oli vain huonoa tuuria, ehkä sen sairastuminen oli osittain "psyykkistä".

Kata oli nimittäin täysin tyrmistynyt uudesta koirasta. Koska se oli ylen ystävällinen otus, se ei milloinkaan osoittanut aktiivista vihamielisyyttä Nellyä kohtaan, ainakaan minun nähteni. Se ei vain voinut sietää Nellyä ja säntäsi huoneen toiselle puolelle, jos Nelly-parka yritti ottaa siihen kontaktia. Kun Kata nukkui lattialla, Nelly kipitti sen luokse ja asettui makaamaan pää Katan häntäkarvojen päällä. Vähitellen Kata salli tämän. Seuraavaksi Nelly sai nojata Katan takamukseen mutta ei etupäähän. En muista, kauanko meni aikaa siihen, että Nelly sai käpertyä Katan viereen ikään kuin syliin, mutta siihen se lopulta päätyi. Koko elämänsä ajan nämä koirat sitten säilyivät ystävinä.

Vaikuttiko Katan suhtautumiseen jotenkin tuo raju sairastuminen? Yhdistikö se Nellyn tulon omaan pahaan oloonsa? En tiedä, olisiko se mahdollista. Harmi, ettei koirilta voi kysyä mitään!