Mauno Saaren Paavo Haavikosta kertova teos haavikko-niminen mies herätti kohua jo ennen ilmestymistään, koska Haavikon poika Heikki Haavikko halusi estää sen julkaisemisen. Asiasta kehkeytyi kipakka julkinen keskustelu.

Saaren teos ei ole kirjallisuuden tutkimusta tyyliin "elämä ja teokset" eikä perinteinen elämäkertakaan. Saari on tuntenut Haavikon vuosikymmenien ajan ja ollut hänen ystävänsä. Tämän lisäksi hän on keskustellut Haavikon kanssa hänen  elämäntyöstään. Saari kertoo, että näistä keskusteluista tai haastatteluista vain pieni osa on nauhoitettu; enimmäkseen hän on merkinnyt sisällön muistiin keskustelujen aikana tai jälkeen. Lukija joutuu kyllä ihmettelemään Saaren muistia!

Saari kertoo myös, ettei ole yrittänyt matkia Haavikon kirjoitustyyliä, jota teksti kuitenkin muistuttaa. Kaipa se ei ole tietoista jäljittelyä vaan toistaa kaikuna Haavikon ilmaisutapaa. Tosin jossain vaiheessa mietiskelin sitäkin, puhuiko Haavikko arkipäivän tilanteissakin kaunokirjallisen aforistisesti.

Saari käyttää Haavikosta epiteettiä 'nero'. Lukijan on mahdoton arvioida, miten oikeaan osuva tällainen määritelmä on. Se tuntuu pölyiseltä ylisanalta, mutta ehkä Haavikko todella oli läheltä nähtynä poikkeusyksilö myös lahjakkuudeltaan. Muuten teos luo Haavikosta kuvan ristiriitaisena persoonallisuutena, joka itse sanoo olevansa autisti. Runsas alkoholinkäyttökin tulee esille. Mieleeen tulevat monet muut merkkihenkilöiden elämäkerrat (esim. Mollberg, Waltari, Herlin). Kalliit ovat laulujen lunnaat, kallis on menestyksen hinta sekä ihmiselle itselleen että hänen ympäristölleen.

Haavikon sukset menivät lopulta niin pahasti ristiin hänen työnantajansa Otavan ja sen omistajan Reenpäiden suvun kanssa, että Haavikko joutui eroamaan Otavan palveluksesta, mitä hän piti elämänsä suurimpana virheenä. Vähän ennen Haavikon kuolemaa Haavikko ja Reenpäät/Otava tekivät sovinnon. Lukijalle tämä episodi näyttäytyy sekä liikuttavana että hieman säälittävänä.

Huomasin Saaren teosta lukiessani, että tunnen Haavikon tuotantoa olemattoman vähän. Tuttuja ovat oopperoiden libretot (Ratsumies, Kuningas lähtee Ranskaan) ja Rauta-aika -televisiosarjan teksti. Kuvittelisin myös lukeneeni runokokoelman Puut, kaikki heidän vihreytensä. Kiinnostus kuitenkin heräsi, joten lisää Haavikkoa olen aikeissa lukea.