Jatkanpa vähän eteenpäin aloittamaani pohdiskelua. Kerron alkajaisiksi yhden muiston. Olin Pilvin kanssa eläinlääkärissä. (Pilvihän se koirani, joka on ensimmäisestä hammaskiven poistosta lähtien vingahdellut eläinlääkärin odotushuoneessa.) Istuimme siis odottamassa vuoroamme, kun toimenpidehuoneesta tuli takkuinen cottoni keski-ikäisen rouvan kanssa. Nähdessään toisen pienen koiran rouva alkoi leperrellä jotain ja aikoi päästää koiransa nuuskimaan Pilviä. Minulla sattuu kuitenkin olemaan sellainen periaate, että eläinlääkärissä koirien ei ole syytä tervehtiä toisiaan, joten yritin ruumiin kielellä viestiä, ettei toinen rekku ole tervetullut luoksemme. Kun viesti ei näyttänyt menevän perille, siirsin Pilviä vähän taaksepäin tehdäkseni asian selvemmäksi. Rouva ymmärsikin yskän, mutta alkoi lässyttää omalle koiralleen: "Ei mennnä sinne, toinen pelkää, se on arka!" Nyt nousivat niskakarvani pystyyn! Kun rouva vielä toisti repliikkinsä pariin kertaan, minulla oli jo kosto valmiina. Sanon Pilville: "Pysypäs vähän kauempana tuosta takkukasasta." Sitten selitän rouvalle herttaisesti: "Meillä kun on näitä turkkikoiria useampia, niin en viitsi ottaa riskiä, että ne saavat syöpäläisiä. Niistä eroon pääseminen on iso urakka!"

Onneksi löysin sisäisen aikuisuuteni ajoissa ja nielaisin repliikkini. Jälkeenpäin minua huvitti. Ärsyynnyin heti, kun koiraa sanottiin araksi. Arvostamani JAU Yrjölä on arkuuden olemusta pohtiessaan kiinnittänyt huomiota siihen, miten  koiran oletettu tai todellinen arkuus on meistä suorastaan hävettävä asia; suhtaudumme siihen todella herkkähipiäisesti. Miksi itse asiassa? Tuskin Yrjöläkään pitää koiran yleistä arkuutta minään ansiona. Uskon hänen tarkoittavan, ettei meidän tulisi suhtautua niin hysteerisesti siihen, että koira arkailee jossakin tilanteessa.

Pilvi ei mielestäni ole millään tavalla arka, mutta pehmeä se on. Onko pehmeys sama asia kuin kiltteys, joka myös on askarruttanut minua. Ihmisten näkee rotukyselyissä tiedustelevan, ovatko rodun yksilöt kilttejä. Mitä he mahtavat tarkoittaa? Luuulen, että jonkinlaista lutuisuutta: koira ei ole ärhäkkä tai terävä, se on luonnostaan ihmis- ja koirasosiaalinen, taipuu helposti ihmisen tahtoon ja on helppo opettaa tavoille. Aloittelevalle koiraharrastajalle tällainen koira sopiikin hyvin. Jos koirassa on enemmän paukkuja, se saattaa ottaa niskalenkin omistajastaan: pienenkin koiran kynnet leikataan eläinlääkärissä ja turkki trimmaajalla, koska koira "ei anna" omistajan tehdä näitä hoitotoimia! Valitettavasti koiran pieni koko hämää joitakin ihmisiä. Sen arvellaan olevan aivan lapanen ja tapakasvatus lyödään laimin kokonaan eikä omistaja raski "pahoittaa koiran mieltä"  eli lukea sille lakia missään tilanteessa. Seuraukset ovat ikäviä sekä koiran että omistajan kannalta.

Jaa-a, aika lopuu tälläkin kerralla, joten vissiin jatkan aiheesta vielä osassa 3!