John Simonin teos Koneen ruhtinas, Pekka Herlinin elämä on kiinnostanut lukijoita kovasti. Itse varasin sen kirjastosta joskus syksyllä ja sain  lainaksi kesäkuun puolivälissä. Luulenpa, että suvun saama lööppijulkisuus on siivittänyt teoksen menestystä samoin kuin sen arvosteluissa esitetyt suorasukaiset kommentit Pekka Herlinin persoonasta. Joku PH:n lapsista sanoo, että hänen isänsä oli kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsinyt narsisti ja alkoholisti. Julkisuudessa PH:n lapsia ja vaimoa on kiitelty siitä, että he antoivat luvan julkaista teoksen, jossa PH:n ansioista on kerrottu mutta pimeitä puoliakaan ei ole siloiteltu.

Koulussa PH ei menestynyt; ilmeisesti hänellä oli myös suoriutumista haittaava luki-häiriö, jota ei tuohon aikaan tunnistettu. Kannattaa tosin muistaa, että oppikoulu oli nykyiseen verrattuna myös todella ankara; monetkin sittemmin hienosti menestyneet ihmiset ovat jääneet perinteisessä oppikoulussa luokalleen, jopa pariinkin kertaan. Joka tapauksessa PH pääsi ylioppilaaksi ja suoritti sittemmin Hankenissa ekonomin tutkinnon.

PH:n  ura sukunsa omistamassa Koneessa on vaikuttava. Hän kehitti konkurssin partaalla hoippuvasta yrityksestä Suomen ensimmäisen kansainvälisen suuryrityksen. Sen ohella hän mm. paneutui maatalouteen, lähinnä lihakarjan kasvatukseen ja jalostukseen ja oli myös menestyvä kilpapurjehtija avomeriveneillään. Miten jollakin on näin valtavasti energiaa? Tarvitaanko näihin suorituksiin kaksisuuntaisen mielialahäiriön maanista vaihetta? Ellen väärin muista, kirjassa kylläkin todetaan, että pikemminkin depressiivisen vaiheen pitäminen loitolla tai aisoissa edellytti sitä, ettei tekeminen lopu.

Ihmisenä PH oli ristiriitainen ja vaikea. Teosta varten on haastateltu suuri joukko ihmisiä, joilla on vaihtelevia mielipiteitä. Yksi piti PH:ta ujona ja arkana, toisen mielestä hän oli pelottava. Päätöksien tekeminen oli hänelle tavattoman vaikeata tai sitten hän teki niitä ripeästi jne. Joku haastateltava totesikin, että PH:ssa oli monia puolia, jotka tulivat esille eri tavoin erilaisissa tilanteissa. Kirjoittaja arvelee, ettei PH:n kaltaisen ihmisen ura  urkenisi pitkälle toisen palveluksessa  - ainakaan nykyisin. Työpaikoillehan halutaan pääsiassa sosiaalisia, ns. hyviä tyyppejä, eikä perinteinen management by perkele enää vetele. Mahdammeko menettää tässä jotain? Monet takavuosien menestyjät eivät ole olleet mitään kiiltokuvaihmisiä!

John Simonin teos on kiinnostava. Se toki ruokkii tirkistelynhalua, mutta kertoo myös tavalliselle lukijalle avautuvalla tavalla kappaleen suomalaista talous- ja yrityshistoriaa, jota ainakin minun tulee harvemmin luettua.