Juha Seppälän teos Takla Makan (2010) sisältää kaksi kertomusta. Kummankin keskiössä on ikääntynyt mies. Toinen tekee kuolemaa syöpänsä vuoksi, ja toinen toinen kantaa ristiä Jeesuksen roolissa. Pakko oli tietenkin tarkistaa, onko Takla Makan olemassa. On. Se on kuiva autiomaa Kiinassa. Autius vallitsee myös tarinan miesten elämässä, ja he tarkastelevat tilannettaan vailla illuusioita. Ensimmäisessä tarinassa on aukiolla  patsas. Veistokseen  kuvattu  mies ei koskaan saa vettä suihkulähteestä, johon kurkottaa kädellään.  Niinpä. Valokuvissa Juha Seppälä vaikuttaa tylyltä tyypiltä, ja virkistävän tylyjä ovat myös Seppälän tekstit.

Seppälän kieleen ei väsy; siitä on heitetty yli laidan kaikki tarpeeton. Seppälän teoksen rinnalla olen lukenut Marjaneh Bakhtiarin teosta Toista maata (604 sivua) ja aloittanut myös Orhan Pamukin Viattomuuden museon (709 sivua). Nämä kirjailijat tarvitsevat paljon sanoja ja sivuja. Fanitan Seppälää siitäkin syystä, ettei hän tarvitse.