Havaneesi Minni herättää hämmästystä ja ihastusta

Minni oli luonteeltaan avoin ja ylen ystävällinen, minkä lisäksi se oli pentuna harvinaisuus. Niinpä kävelylenkki sen kanssa ei juuri edistynyt, koska se halusi tervehtiä jokaista ja ihmiset halusivat tietää, mikä se on. Vastaan, että bichon havanese. Ihmiset menevät hämillisen näköisiksi: "Ahaa...juu? Että semmosta rotua." Ja sitten rapsutellaan ja leperrellään. Sitä Minni rakastaa ja heittäytyy usein selälleen ollakseen mahdollisimman ihana. Mikäpä siinä, jos on esimerkiksi talvi, mutta Minni ei nirsoile vaan pötkähtää antaumuksellisesti myös kuraiselle tielle. Koko elämänsä ajan Minni oli vakuuttunut siitä, että kaikki sitä rakastavat - ja niinhän se melkein menikin.

Silloisen rivitalokämpän piha oli aidattu, mutta aita ei ulottunut maahan saakka. Niinpä alareunaan piti laittaa verkko ja toinenkin, koska koirat osoittautuivat taitaviksi houdineiksi. Jopa iso setteri raivasi tiensä verkon ali kirjaimellisesti yhdessä hujauksessa. No, olipa sitten Minni vuorostaan onnistunut luikertelemaan pois pihalta. Huhuilen sitä palaaman kotiin ja yritän kurkkia, onko se mennyt lasten leikkipaikalle päin. Ei, tällä kertaa se on mennyt sisälle naapurin avoimesta ovesta. Jonkin ajan kuluttua naapurin "mykkä" mies tulee aidalle Minni sylissään, ojentaa koiran minulle ja sanoo: "Se otti täältä mukaansa yhden sydämen!" Hyvä etten pillahtanut itkuun, oli se niin kauniisti sanottu.

Minni käy näytelmissä

Minniä ei ollut hankittu miksikään näyttelykoiraksi, mutta tokihan sille piti jonkinlainen tulos näytelmistä hankkia. Ajattelen, että lähiseudulla pidettävä ryhmis on nuorelle koiralle omiaan ja bongaankin sellaisen Nurmeksesta, jonne ilmoitan Minnin.  Ennen tätä Nurmeksen reissua Minni oli ollut autossa vain lyhyitä n. parinkymmenen kilometrin matkoja. Tiesin kuitenkin, että se saattaa oksentaa ja kuolata, joten laitoin sille "esiliinan" estämään rinnuksien rötjääntymistä. Ja ei kun matkaan!

Matkalla tajusin, että Nurmes on kauempana kuin muistinkaan. Eipä auta kuin suhtautua nopeusrajoituksiin soveltaen, arvelen, ja kaahaan autiolla tiellä reipasta vauhtia kohti Nurmesta. Huomaan kyllä, että Minni voi pahoin, mutta en voi asialle mitään. Joka tapauksessa saavumme perille ennen aikataulussa ilmoitettua arvosteluaikaa. Huoh! Otan Minnin boksista  ja - voi ei, voi ei, voi ei! Se on saanut  irrotettua "esiliinan" ja kuolannut aivan mahdottomasti. Pää, rinta ja etujalat ovat aivan limaiset. Kuivaan niitä häthätää pyyheliinalla, kampaan vähän turkkia ja juoksen kehään. Siihen loppuvat kiireet.

Koska sataa vettä, kehä on ensinnäkin ahdettu polkupyöräkatoksen alle; siinä on pienoinen tyhjä alue, jota ihmiset ympäröivät; hekin haluavat näet mahtua katoksen alle. Arvosteltavana on rotu, jonka pitäisi olla meidän jälkeemme! Häh? "Teitä kovasti odotettiin", kertoo kehäsihteeri, "mutta kehä on edellä aikataulusta ja olette myöhästyneet arvostelusta. Tokihan teidät arvostellaan, jos haluat."  Haluan. Vuorollani nostan limaisen Minnin pöydälle. Tiedän, ettei tuomaria pitäisi puhutella, mutta tällä kertaa minun on pakko sanoa, miksi esitän koiran sellaisessa kunnossa. Sitten Minnin pitäisi kävellä. Pahoinvoinnista ja kuolaamisesta voipuneena se laahustaa häntä alhaalla pari metriä tuonne  ja takaisin. Arvostelun päätyttyä tuomari haluaa vielä suullisesti perustella ratkaisuaan JUN3 (nykyinen T): "Se on kaikin puolin tuollainen himpulapimpula."  Jee! Näyttelypäivän kirkastaa vielä patu, joka tulee selittämään, että kannattaisi opetalla kehäkäyttäytymistä, että harjottele sitä vaan, niin kyllä tulokset parantuvat. En jaksa selittää, että Minni ei ole ainoa eikä ensimmäinen koirani enkä ollut myöskään ensimmäistä kertaa eläissäni näyttelyssä.

Pakkaan Minnin boksiin oltuamme perillä puolisen tuntia ja ajelen kotiin, tällä kertaa rauhallisempaa vauhtia. Viikon päästä himpulapimpula esiintyi Kuopion näyttelyssä tuloksenaan JUK1.