Kun koiraharrastuksen(kin) parissa esittää kritiikkiä, sen syyksi keksitään pian kateus. Usein tämän "oivalluksen" aiheuttaa vain se, etteivät ihmiset tule ajatelleeksi arvostusten erilaisuutta. Se jolle näyttelyt ovat henki ja elämä, uskoo muiden kahdehtivan näyttelymenestystä, vaikka se olisi heille yhdentekevä asia. Se joka hehkuttaa koiransa menestystä maalimiehen hihaan tarrautumisessa, ei ensimmäiseksi aprikoi, onko koko homma joidenkin mielestä omituista ja koirien jalostaminen kisatykeiksi rodun kannalta haitallista.  Varmaan menestyjien kadehtijoitakin on. Koska kadehtimista ei pidetä kovin tyylikkäänä, se enimmäkseen naamioidaan joksikin muuksi.

Nyt aion kuitenkin kadehtia aivan avoimesti. Olen aina kadehtinut muutaman metsästyskoirarodun harrastajien tilannetta. Että osaa olla hieno! Esimerkiksi kotimaiset rotumme suomenpystykorva, karjalankarhukoira ja suomenajokoira ovat kauniita, normaalirakenteisia koiria. Vielä tärkeämpää on, että sellaisina ne näillä näkymin ainakin Suomessa säilyvät niin kauan kuin rodut pysyvät metsästäjien käsissä. Onnekseen näistä roduista ei ole kaupunkien seurakoiriksi. Niinpä ne eivät joudu näyttelyhörhöjen käsiin eivätkä koirapuistokoiriksi vaan saavat toteuttaa alkuperäistä käyttötarkoitustaan metsästäjän kumppanina.

Metsästäjän kumppanina nämä rodut myös säilyttävät tarkoituksenmukaisen rakenteensa ja ulkomuotonsa. Niistä ei aleta muokata suurempia, raskaampia, runsasturkkisempia, pitkäkaulaisempia, maatavoittavalla askeleella harppovia, neliömäisistä vielä neliömäisempiä eli lyhyempiä jne. No joo - tarkkaan ottaen olen kyllä lukenut, että ajokoirat ovat joidenkin mielestä jo liian kookkaita eikä kaikkien karvapeite ei ole riittävän säänkestävä puutteellisen pohjavillan (?) vuoksi. Joka tapauksessa hyvä metsästyskoira ei ole hyvä upean ulkomuotonsa vaan käyttöominaisuuksiensa vuoksi. Sivumennen sanottuna koira ei myöskään ole sitä parempi, mitä rumempi se on. Kyllä käyttökoirakin saa menestyä näyttelyissä! Esimerkiksi hienot suomenajokoirat ansaitsisivat paljon nykyistä useammin ryhmävoittoja  ja -sijoituksia sekä menestystä myös BIS-kisan tasolla.

Nämä todelliset käyttökoirarodut välttyvät luonnostaan jakautumiselta käyttö- ja näyttötyyppeihin, ja samalla kasvattajat välttyvät jakautumiseen liittyviltä kiistoilta. Pystykorvien ja ajokoirien käyttökokeet myös ovat oikeita metsästystilanteita eivätkä vain simuloi niitä. Niissäkin voidaan tietysti ruveta arvostamaan jotain ominaisuutta liikaa (esim. sitkeyttä; koiraa ei saada metsästä pois koko päivänä), mutta uskoisin käytännön metsästäjien korjaavan mielestään epätarkoituksenmukaiset kehityssuunnat. En itse asiassa tiedä, miten paljon ohjaajan taidot vaikuttavat metsästyskokeissa menestymiseen. Kuvittelen, että perinnölliset ominaisuudet kuitenkin vaikuttavat niissä enemmään kuin kokeissa, joihin ei voi edes osallistua ilman pitkällistä koulutusta. Taitava pk-kouluttaja vie koiransa pitemmälle kuin tumpelompi.

Monet seurakoirina pidetyt rodutkin ovat taustaltaan metsästyskoiria tai muita käyttökoiria. Se on kuitenkin asia, joka ansaitsee oman juttunsa. Sanonpa vain tässä yhteydessä mahdollisimman lyhyesti, että siihenkään ei kannata suhtautua mustavalkoisesti. Asioilla on puolensa.