Juha Itkonen on lemppareitani nuorten mieskirjailijoiden joukossa. Itse asiassa minulle ei ole merkitystä sillä, onko kirja naisen vai miehen kirjoittama. Tutkimuksetkin ovat osoittaneet, että naiset lukevat sekä nais- että mieskirjailijoiden kaunokirjallisia teoksia mutta miehet vain lähinnä miesten kirjoittamia. Outoa! Mutta tästä syystä siis haluan korostaa (vitsi), että Itkonen on nimenomaan mieskirjailija. Paitsi että en pidä ns. äijäkirjallisuudesta, vaikka joskus sorrunkin sitä lukemaan...

Mutta joo, Seitsemäntoista on teos, joka - kulunutta vertausta käyttääkseni - kuoriutuu kerros kerrokselta kuin sipuli tai  maatuskanukke. Vai sanoisinko kuten ravimiehet loppusuoran tapahtumista: kenttä kääntyy. Juha Itkosen teoksessa Seitsemäntoista kirjalija Julius eli Julle Ilonen kirjoittaa omaelämäkerrallisen romaanin Seitsemäntoista, jossa hän kuvaa nuoruuttaan. Julle on teoksen Henrik eli Henkka, Jullen tyttöystävä Lotta on Hanna ja työtoveri Harri hänen kesätyöpaikassaan marketissa on Vesku ja hedelmäosaston osastonhoitaja Päivi on Hannele. Teos ilmestyy, kun Julle on jo aikuinen, menestynyt kirjailija, naimisissa Lotan kanssa mutta eroamassa sekä kahden lapsen isä.

Teoksen ilmestyminen aloittaa Julius Ilosen kujanjuoksun. Hesarin kriitikko teilaa teoksen ja mm. syyttää Ilosta homofobiasta. Ilonen ryhtyy poikkeukselliseen toimeen eli kirjoittaa kriitikolle vastineen. Tämän konfliktin avulla Itkonen pääsee käsittelemään kirjallisuuskritiikin merkitystä, sen tasoa nyky-Suomessa ja kriitikon ja kirjailijan suhdetta. Pahempaa on kuitenkin tulossa. Hedelmäosaston Päivi on mennyt kirjoittajakurssille ja saa sen vetäjältä Ilosen teoksen. Päivi raivostuu: Ilonen on valehtelija ja varas. Hän kuvaa marketin tapahtumia ja varsinkin Harria väärin. Ilonen yrittää tietenkin selittää, että kyse on fiktiosta, ei dokumentista. Hän ei ole teoksen Henrik, Harri ei ole yksi yhteen Vesku jne. Päiviin selitys ei uppoa. Hänen pääargumenttinsa on, että Ilosen teos ei ole TOTTA.

On helppo heittää, että Päivin käsitys fiktiosta on naiivi. Mutta mutta, kyse ei todellakaan ole yksinkertaisesta asiasta. Kirjailijat ovat tietenkin aina käyttäneet itseään, omaa elämäänsä ja läheisiään teostensa materiaalina. Ns. avainromaanin henkilöt ovat tunnistettavissa, vaikka kaikki lukijat eivät tiedäkään, ketkä ovat ollet henkilöiden esikuvina. Elämäkertaromaanissa kirjailija ui kuvattavansa nahkoihin. Jos kyse on Eino Leinosta tai Aleksis Kivestä, kuten Hannu Mäkelän teoksissa, asia tuskin herättää intohimoja. Jos kyse on henkilöstä, jolla on vielä elossa olevia omaisia, tilanne voi olla mutkikkaampi. Mitä Helena Sinervolla on lupa kirjoittaa Eeva-Liisa Mannerista teoksessaan Runoilijan talossa? Onko Hannu Väisäsen sisarilla jotain sanomista siihen, millaisena hän esittää muistelmissaan isänsä? Mitä Anja Kauranen saa kirjoittaa Harri Sirolasta kertoessaan omasta elämästään tai  niiden romaanihenkilöiden elämästä, joita kaikki kuitenkin pitävät Anja Kaurasena ja Harri Sirolana? Jos Jari Tervo kirjoittaa pääministeri Lahnasesta, joka muistuttaa kovasti Matti Vanhasta, pitääkö Vanhasen vain nauraa, hehheh, onpas hupaisaa. Mitä muuta Vanhanen itse asiassa voisi tehdäkään? Entä Vanhasen sukulaiset, joiden "syytä" ei ole se että Vanhanen on pääministeri ja julkisuuden henkilönä vapaampaa riistaa kuin tavikset. Onko heidän tunteillaan mitään väliä?

Päivillä olisi varmaan vastaukset näihin kysymyksiin. Minulla ei ole. Helppoon vastaukseen ei onneksi sorru Itkonenkaan. Kun Ilonen joutuu median pyöritykseen, hän ei hyväksy sitä kuvaa joka hänestä luodaan haastatteluissa. Hän haluaa korjata toimittajan tekstiä ja lähettelee kitkeriä vastineita, mitä haastattelutilanteessa on tapahtunut ja mitä ei. Haastattelu ei ole fiktiota, mutta joka tapauksessa Ilonen ei halua, että toimittaja käsittelee hänen henkilöään samalla tavalla kuin hän itse käsittelee muita ihmisiä omissa teoksessaan: materiaalina jota voi muokata. Hän haluaa haastaa Päivin oikeuteen, kun Päivi laukoo omia totuuksiaan kirjailijasta.  Onko kirjailijalla yksinoikeus  muistikuviin yhteisistä kokemuksista ja niiden tulkintaan?

Ilosen ja median suhde kertoo kirjailijan muuttuneesta asemasta. Ei riitä, että nyhjää teoksiaan omassa kammiossaan. Pitäisi näkyä ja osallistua. Maksimaalinen näkyvyys ja kymmenien tuhansien painoksetkaan eivät tosin riitä, opettivat Sofi Oksasen potkut WSOY:ltä. Onko kirjoittamisessa enää mitään mieltä?

Itkosen Seitsemäntoista-romaanin sisällä oleva Ilosen romaani Seitsemäntoista on hieno kuvaus 17-vuotiaan hapuilusta lapsuuden, nuoruuden ja aikuisuuden välimaastossa. Mitä uskaltaa kokea ja nähdä, mitä ei lapsellisuuttaan tajua, miltä haluaa sulkea silmänsä ja mitä tästä kaikesta suodattuu fiktioksi vuosien kuluttua. Tämä osio on teoksen parasta antia.

Joissain kohdissa ajattelin, onko tässä romaanissa kaikensortin näppäryyttä jo liikaakin. Ehkä sekin on ironiaa: kirja ei ole mitään, jos sen rakenne on perinteinen. Niinpä kirjailijat pinnistelevät sekoittaakseen pakan, jota lukijat sitten yrittävät ymmärtää. En myöskään juuri jaksanut innostua niistä kirjeistä, joita Ilonen kirjoittaa muusalleen ja muille. Mihin pyrittiin niiden jäykistelyllä, joka ei tuntunut natsaavan yhteen Ilosen persoonallisuuden kanssa? Kenelle ja minkä vuoksi hän poseerasi eli kaivoi persoonallisuudestaan esille tällaisenkin minän? Vai kuvittelenko vain? Mutta kokonaisuutena teos on kyllä kirjasyksyn kärkeä. Kiitos siitä!