Syksyisin ja keväisin lehdissä on surullisia pikku-uutisia heikkoihin jäihin hukkuneista koirista. Usein ne ovat metsästyskoiria. Myös omalle Wilma-setterille oli aikoinaan käydä kevätjäissä köpelösti. Siitä olenkin jo kertonut. Toinen vähältä piti -tilanne sattui ensimmäisen koirani Katan kanssa. Kata-noutaja oli silloin vajaan 7 kuukauden ikäinen. Elettiin loppusyksyä; veden lämpötila oli varmaan lähellä nollaa, koska järvet jäätyivät seuraavalla viikolla.  Palasin iltapimeällä kyläilemästä Katan kanssa. Tapani mukaan päästin sen irti, kun tulimme kaupunginosien väliselle, silloin vielä rakentamattomalle alueelle. Alue rajoittui järveen.  Sillä kohdalla yleensä otinkin Katan taluttimeen, koska tiesin, että se lähtee uimaan sorsien perään. Nyt kuvittelin, ettei lintuja enää ole, joten Kata sai olla irti.  Miten hölmöä! Myös luottamus pennun tottelevaisuuteen oli huima.

Liian huima. Kun tulimme järven rantaan, Kata pysähtyi, nosti päätä ja veti vainua. Siinä silmänräpäyksessä kyllä tajusin, että lintuja on sittenkin, mutta se oli jo myöhäistä. Käskyistäni piittaamatta Kata painui kaislikkoon, josta nyt kuuluikin pakenevien sorsien narskutusta. Pian sorsat Kata perässään tulivat avoveteen ja hävisivät saman tien näköpiiristä järven selälle päin. Olisi tietenkin ollut parempi pysyä rauhallisena, mutta en voinut vaan kiljuin aika hysteerisenä suunnilleen kaikkia käskyjä, joita suinkin kuvittelin Katalle opettaneeni - ja sellaisiakin joita en ollut opettanut. Miksi hemmetissä sorsat eivät nouse lentoon, jolloin Kata älyäisi kääntyä takaisin! En nähnyt enkä kuullut, mitä järvellä tapahtui. Kun tyrmistyneenä jo ajattelin, että tämä koira ei sitten ollut pitkäikäinen, Katan vaalea pää ilmestyi näkyviin. Oi sitä onnenhetkeä! "Tänne Kata-kulta", niiskutin rannalla, "jaksa vielä vähän, tänne näin." Ja Katahan tuli. Vauhti hidastui, mutta silti se lähestyi vakaasti rantaa.

Kata saavutti rantatörmän ja nosti etukäpälän kiveykselle, sitten toisen, haroi takajalallaan ja liukui takaisin veteen. Hätäiset ajatukset risteilivät päässä.  Kata ei saa otetta jyrkästä, niljakkaasta kiveyksestä. Onko rannassa syvää? Tuskin! Mutta mihin asti kastun, polviin vai kainaloihin, jos laskeudun veteen työntämään Kataa ylös? Entä jos kaadun, uhkaako minua märissä vaatteissa hypotermia? Pitäisikö minun siinä tapauksessa pyrkiä suoraan ihmisten ilmoille tältä rannalta, jossa tuskin kulkee enää ketään eikä minua löydetä, jos tuuperrun jonnnekin. Päätin ensin heittäytyä mahalleni ulottuakseni Katan rintakarvoihin tai pantaan, mutta jo siinä vaiheessa, kun olin kyykyssä Kata ponnisti taas,   sain otteen pannasta, kiskaisin - ja kauhunhetket olivat ohi. Kytkin taluttimen, halasin märkää koiraa, joka heilutti uupuneena häntäänsä. Anteeksi, sanoin sille mielessäni, sinussa ei ole mitään vikaa. Olin typerä ja otan opikseni. Sitten lähdimme rivakasti kotia kohti.

Otin opikseni. Siitä lähtien olen vahtinut tiukasti, ettei koirillani ole ollut tilaisuutta vaarantaa henkeään. Aikuinen noutaja, jota suojaa kunnollinen kaksinkertainen turkki, pystyy hyvin uimaan  kylmissäkin vesissä. Niinpä Katakin sai toki halutessaan uida myöhään syksyllä ja aikaisin keväällä, samoin kuin intohimoinen uimari Nelly-cockeri. Setterit eivät kylmiin vesiin ole juuri halunneet mennäkään, havaneeseista nyt puhumattakaan.