Tilasin kirjastosta Riikka Pulkkisen molemmat teokset ja sain niistä ensin tämän jälkimmäisen eli romaanin Totta. Siteeraanpa ensi alkuun teosta hieman: Ehkä kokonaisnäkymä elämään kuului vain Jumalalle, jos sellaista oli. (-- ) Ja kirjailijoille, jotka asettuivat elämän ulkopuolelle ja jäljittivät kuuliaisesti jokaisen hahmonsa jokaisen ajatuksen ja tunteen, loivat ristivalon tapahtumien ylle.

Näin puntaroi romaanin Eleonoora-niminen henkilö, lääkäri ammatiltaan. Hänen äitinsä Elsa, ansioitunut tutkija ja psykologian tohtori,  on kuolemaisillaan syöpään. Isä Martti on kuuluisa taidemaalari, jolla on ollut suhde perheen lapsen eli Eleonooran hoitajana toimineen opiskelijan, Eevan,  kanssa. Hänellä on kaksi tytärtä, Anna ja Maria. Romaanin tapahtumat kietoutuvat Elsan kuoleman ja esiin kuoriutuvien muistojen sekä kolmen sukupolven kokemuksien ja kuvitelmien ympärille. Romaanin peruskuvio ei siis ole mitenkään poikkeuksellinen.

Luin kirjaa aluksi hieman työlääntyneenä: taas näitä mielenliikahdusten sinänsä  häikäisevän taitavia erittelyjä.  Jo Jotuni osasi  tämän. Paitsi että hänellä oli mukana annos raadollisuutta, särmää ja vähän kitkerää huumoria, jota en tästä teoksesta löytänyt. Mutta pitemmälle luettuani totesin, että kirja kyllä on maineensa veroinen eikä sitä keskenkään voi heittää.

Tuli myös mieleen, mitenkähän paljon suomalaisen kirjallisuuden ja elokuvien niukkasanainen, tyylitelty replikointi, jota tässäkin teoksessa on tarjolla,  on velkaa Jotunille. Joskus se vähän kyllästyttää, vaikka istuu Kaurismäen elokuviin kuin nenä naamaan. Sitä siedän paremmin kuin jenkkielokuvien pälätystä. Olisiko jokin Woody Allenin filmi ja Diane Keatonin kälätys ollut kyseessä kun ajattelin, että tuki nyt lopultakin suusi. 

Oikeastaan enemmän kuin itse teoksen henkilöitä tulin taas kerran miettineeksi kirjailijan työtä ja kirjailijana olemista. Rankka homma, voisin kuvitella. Tuskin kaikille - kirjailijatkaan eivät ole yhdestä puusta veistettyjä. Mutta sitten on niitä, joiden psykologinen tarkkanäköisyys on melkein tyrmistyttävää. Oletan näköjään, että kuvatakseen ihmisiä tarkkanäköisesti, täytyy itse olla herkkävaistoinen  IRL. Täytyykö? Ja millaista hintaa tällaisesta herkkävaistoisuudesta joutuu maksamaan? Vai joutuuko? Tekeekö se ihmissuhteista helpompia vai vaikeampia, kuten luulen.

Riikka Pulkkinen on nuori kirjailija. Jään kiinnostuneena odottamaan, millaisiin saavutuksiin hän vielä ehtiikään.