Elettiin näitä aikoja vuodesta joskus 90-luvulla. Olimme menossa vanhalle kesämökille, jonne ei ole tietä perille; viimeiset 400 - 500 metriä kävellään polkua pitkin. Koska mukana on aina kassikaupalla roinaa, koirat päästetään yleensä irti, havannat varsinkin. Havumetsäryteikössä ne eivät saa minkäänlaista riistaa kiinni. Kiivaimpaan riistan lisääntymisaikaan isot koirat sen sijaan saivat kävellä perille taluttimessa.

No, havannankoirat Minni ja Ines on siis päästetty irti ja ne juoksevat riemuissaan pitkin polkua ja häviävät pian näkyvistä. Kun me ihmisetkin sitten alamme olla perillä, kuulen sorsaemon pitävän pahaa ääntä, jolla se yrittää houkutella koiria pois poikueensa läheisyydestä. Voi hitsi! Minni ja Ines ovat sittenkin pahanteossa. Rynnistän puolijuoksua lahdukkaan, jonka rantaa myötäillen polku kaartaa viimeiset metrit mökin tontille. Silloin näen mikä on tilanne: Minni ja Ines kyyristelevät vesirajassa. Sorsaemo ei olekaan vedessä vaan  maalla polun ja koirien välissä; poikue ilmeiseti piileskelee ruohikon suojassa. Urheat havannat eivät uskalla palata kiukkuisen sorsamuorin ohi polulle eivätkä myöskään halua mennä veteen uidakseen muutamaa metriä kesämökin rantaan. Ei hätää! Kyllä mamma pelastaa pikkuiset koiransa tuhman sorsan kynsistä. Mutta kyllä nauratti!