Luin Katzuo Ishiguron teoksen Me orvot (2000, suom. 2002) jo  toiseen kertaan. En muista, olenko arvioinut sen tässä blogissa enkä viitsi ruveta asiaa tarkistamaan. Ishiguro on lempikirjailijoitani. Hänen aiemmat teoksensa Menneen maailman maalari (1986) ja varsinkin Pitkän päivän ilta (1990) ovat loistavia. Jälkimmäisestä on tehty myös erinomainen elokuva.

Me orvot ei mielestäni ole aivan aikaisempien teosten veroinen. Luin sen kuitenkin uudestaan, koska se jäi askarruttamaan minua; en jotenkin saa siitä otetta; en ymmärrä mihin Ishiguro pyrkii. Tilanne ei itse asiassa kohentunut toisella lukukerrallakaan!

Kirjan päähenkilö on yksityisetsivä Christopher Banks, englantilainen, joka on kuitenkin syntynyt ja elänyt varhaislapsuutensa Shanghaissa. Banksin vanhemmat  katosivat hämärällä tavalla ja hänet tuotiin kasvattilapseksi Englantiin. Aikuisiällään Banks lähtee selvittämään vanhempiensa kohtaloa ja samalla tietenkin omaa henkilöhistoriaansa. Eletään 30-luvun loppua toisen maailmansodan kynnyksellä. Retki itään on kaoottinen. Banks saa kuitenkin tiedon vanhempiensa kohtalosta: isä on kuollut ja äiti elää muissa maailmoissa hoitokodissa.

Banks jää henkisesti orvoksi. Hänellä on vaikeuksia kiinnittyä mihinkään, ihmisiin nyt varsinkaan. Hän suhtautuu toisiin ihmisiin toisaalta sinisilmäisesti, toisaalta eräällä tavalla mekaanisesti. Tunteita ei joko ole tai hän ei niitä ilmaise. Niitä oli lapsuudessa, mutta sitten kaikki aikuiset pettivät hänet. Banksista tulee  suorittaja, jonka elämää ja olemusta leimaa kylmäävä autius. Siitäkö Ishigu kertoo? En tiedä.

Ishiguro on itse muuttanut lapsena idästä Englantiin. Peilautuvatko kirjassa hänen omat kokemuksensa? En tiedä sitäkään.