Ollessaan pitämässä puhetta isänsä muistoksi Siri Hustvedt alkoi vapista kaulasta alaspäin. Pää toimi normaalisti, ja hän piti puheensa loppuun. Kohtaus ei jäänyt yksittäiseksi; ne toistuvat.

Tästä alkoi Hustvedtin hämmästyttävän intensiivinen tutkimus, jonka avulla hän on pyrkinyt löytämään syyn vapinakohtauksiinsa ja kenties myös keinon päästä niistä eroon.  Hustvedt ei totisesti ole jättänyt yhtään kiveä kääntämättä. Pääasissa mutta ei yksinomaan  hän liikkuu akselilla neurotieteet - psykologia/psykiatria. Hän pohtii myös niin perinnöllisyyden kuin ympäristönkin vaikutuksia siihen, millaisia ihmisiä meistä muovautuu. Joidenkin sairauksien (tai niiden nimitysten kuten hysterian) juuria hän perkaa antiikista lähtien. Mitä Galenos sanoikaan? Entä Hippokrates? Miksi jotkin oireet tulkittiin aikoinaan noituudeksi? Onko unilla jotain syvällisempää merkitystä vai ei? Miksi monet merkittävät taiteilijat ovat olleet epileptikkoja?

Hustvedt on tietenkin käynyt myös lääketieteellisissä tutkimuksissa, joissa ei kuitenkaan ole löytynyt syytä vapinakohtauksille. Lääkkeet sen sijaan auttavat. Hustvedt kärsii myös migreenistä, jonka kanssa hänen on pitänyt oppia elämään. Vapinakohtauksista näyttäisi tulevan samanlainen asia, persoonallisuuden piirre, joka nyt vain on olemassa, jolle ei mitään mahda. Hustvedt toteaa aina olleensa poikkeuksellisen herkkä, kuten taiteilijat usein ovat. Herkkyys on lahja, mutta se voi olla myös riesa. Kalliit ovat laulujen lunnaat, tietää triviaali toteamus.

Vapiseva nainen valottaa kiinnostavasti Hustvedtin peroonallisuutta ja myös hänen kirjailijanlaatuaan.