Olen aina ollut sitä mieltä, että koirien kohtaamistilanteissa jokaisen pitää hallita se oma hurtta sen sijaan, että alkaa esim. vinkiua toisen koiran provosoineen esiin huonoa käytöstä. Niin voi toki tapahtua, mutta sepä siitä! Vankka periaatteeni on myös, että neuvoja ei kannata ruveta jakelemaan, vaikka nämä tilanteet joskus ottaisivatkin päähän. Mutta järjen käyttö on sallittua!

Luulenpa, että olen kirjoittanut tästä asiasta jo aikaisemmin, joten otan lyhyesti esille vain yhden asian; jotkut ihmiset lähtevät aina siitä, että jos vastaantulija epäröi lähestyä, hän  pitää heidän omaa koiraansa ongelmana ja alkavat sitten huhuilla jotain tule vaan, tää on ihan kiltti. Hankalimmillaan he päästävät sen mussukkansa härkkimään tuntemattoman koiran kuonon eteen, koska tää ei tee mitään, se haluaa vaan leikkiä. Huoh! Kannattaisi ottaa huomioon, että lähestyjä tuntee sen oman koiransa ja puntaroi tilannetta sen käyttäytymisen kannalta.

Itse olen kohdannut tämän ongelman varsinkin sen jälkeen, kun olen ollut sairauslomalla muutaman leikkauksen jälkeen. Yhden aiheuttamat ongelmat olivat onneksi pieniä. Toisen jälkeen haavakivut kestivät viikkoja. Suosituksena kuitenkin oli, ettei pitäisi jäädä sohvalle makaamaan vaan liikkua. Mikäpäs sen mukavampaa kuin lenkkeillä koirien kanssa - kunhan vain onnistuin välttelemään näitä tää on ihan kiltti -tyyppejä. Jos mukana on kaksi 30-kiloista koiraa, niiden ystävällismielinenkin nykäys kohti vierasta koiraa tuntui kipuna. Jopa pienen havannan kanssa sai vähän katsastaa, millaisia otuksia on tulossa vastaan.

Toisen kerran leikattiin oikean käden ranteesta hermopinne. Jälkitila ei ollut kivulias, mutta kaikesta piti selvitä vasemmalla kädellä. Silloin huushollissa oli isona koirana Windy-setteri, joka suhtautui sairastamansa borrelioosin jälkeen melko nyrpeästi ventovieraisiin  koiriin. Windy oli setteriksi varsin kookas ja vahva. Tokihan sen sai pysymään aisoissa yhdellä kädelläkin ja ohitustilanteissa  ennen kaikkea käskyn alla. Hartaasti kuitenkin  toivoin, että ohitukset sujuisivat mahdollisimman eleettömästi. Jos epäröin, vaihdoin mieluummin suuntaa, mikäli mahdollista. Ja silloin tietysti ilonani olivat nämä tule vaan -tyypit. Hankalimmiksi koin ne, jota antoivat koiransa jämähtää paikoilleen tuijottamaan, puhumattakaan niistä jotka eivät kytkeneet irti olevaa koiraansa, vaan aloittivat sen tää on ihan kiltti, ei se mitään tee -mantran. Silloin olisi tehnyt mieli lausua muutama sananen.

Järjen käytön vaikeutta mietin myös eilen, kun katselin erästä ohitustilannetta. Kaksi koiran ulkoiluttajaa oli pysähtynyt keskelle kapeaa tietä juttelemaan, kun heitä lähestyi kolmas koirakko. No, he tekivät kyllä tilaa väistämällä eri puolille tietä, jolloin  kolmas koira joutui kulkemaan kahden koiran välistä. Väistämällä samalle puolelle he olisivat mahdollistaneet sen, että ohittava ihminen olisi voinut olla oman koiransa ja vieraiden koirien välissä. Mitään ongelmaahan tässä ei ole, jos koirat suhtautuvat toisiinsa ystävällisesti tai neutraalisti; päinvastaisessa tapauksessa rähinän ainekset ovat kasassa - turhaan.