Pidin Riikka Pulkkisen aikaisemmista teoksista Raja Ja Totta. Kun uusin teos Vieras ilmestyi, tiesin ilman muuta lukevani myös sen. Vieraan päähenkilö on nuori pappi, Maria nimeltään. Marian elämä kriisiytyy, hän ottaa töistä vapaata, hyppää yllättäen laivaan, päätyy Ruotsiin ja lopulta New Yorkiin. Hän siis ottaa kirjailmellisesti etäisyyttä entiseen elämäänsä. Nykissä Maria palaa vanhan harrastuksensa tanssin pariin. Takaumina kerrotaan Marian lapsuudesta ja nuoruudesta, jolloin hän oli sairastunut anoreksiaan, sekä umpikujaan ajautuvasta työstä pappina. Tärkeässä roolissa on maahanmuuttajataustainen Jasmine-tyttö, jonka avulla Pulkkinen käsittelee rasismia. Myös uskonnollinen vakaumus joutuu puntaroitavaksi.

Vierautta teos käsittelee vaihtelevista näkökulmista. Suomi on Jasminen perheelle ja  perhe  Suomessa vieras, kuten Maria USA:ssa. Vuokraemäntä-tanssinopettaja Melanie ja mies, johon Marialla on seksisuhde, ovat lähellä mutta eivät varsinaisesti läheisiä. Ihminen voi vieraantua myös omasta ruumiistaan tai ruumiillisuudestaan, aviopuolisostaan, työstään ja maailmankatsomuksestaan. Lapsi kasvaa naisen kehon sisällä, mutta ei ole enää synnyttyään yhtä äitinsä kanssa vaan erillinen, vieras. Eikä se meille tuputettu yhteisöllisyyskään niin vain onnistu.

Vieraan teemat ovat ajankohtaisia. Sattumalta yksi viime päivien kiivaimmista keskustelunaiheista on ollut Umayya Abu-Hannan Helsingin Sanomissa julkaistu juttu, jossa hän kertoi muuttaneensa Hollantiin afrikkalaisen adoptiotyttärensä Suomessa kokeman rasismin vuoksi. Ajankohtaisuus ei itse asiassa ole helppoa. Lukijalla on erinomainen mahdollisuus olla kriittinen, koska hän voi verrata kirjaa todellisuuteen, "oikeaan elämään". Jos tarina on etäännytetty menneisyyteen, tätä välitöntä vertailumahdollisuutta ei ole, vaikka kirjailija ei silloinkaan voi puhua läpiä päähänsä. Lukijat huomaavat kyllä anakronismit ja muut hutiloinnit.
 
Riikka Pulkkisen kirjojen  henkilöt ovat lukeneistoa. He tarkkailevat ympäristöään ja mielenliikkeitään ja sanallistavat havaintojaan taitavasti ja loputtomasti. Tämän Pulkkinen todellakin osaa! Jossain vaiheessa Vierasta lukiessani kuitenkin ajattelin, että kiitos nyt riittää. Ymmärrän, että kirjailijoilla on ikään kuin oma fakkinsa kuten oopperalaulajilla. Koloratuurisopraano ei ryhdy laulamaan alttoa. Tiukimmin omassa laadussaan taitavat olla kiinni dekkaristit: jonkun Leena Lehtolaisen fanit (joihin en itse kuulu) odottavat tietynlaista teosta vuosi toisensa perään. Mika Waltarikin versioi Sinuhea moneen kertaan, mutta oli toisaalta monipuolinen eri lajien taitaja. Inhoan sanaa mukavuus/epämukavuusalue, mutta sanon silti, että olisi kiinnostavaa tavata Pulkkinen epämukavuusalueellaan. Vai kävisikö niin, että Pulkkisen siivoojan keltainen parkettimoppi leviäisi lattialle kuin vappuhuiska, kuin pellen peruukki, joita äiti ei koskaan ostanut vaikka hän pyysi, mankui, aneli, vaan puristi hänen kättään tiukemmin ja sai hänet miettimään, kuuliko äiti edes, kuunteliko äiti, oliko koskaan kuunnellut. Moppi olisi kuin auringonkukka, jonka ytimessä kymmenet, sadat siemenet puristuivat vielä toisiaan vasten kunnes ydin laajenisi, leviäisi, muuttuisi kuperaksi, terälehdet loittonisivat, haalistuisivat, putoilisivat yksi toisensa jälkeen ja ja ja.
 
No joo. Pulkkinen on sen verran hieno kirjailija, että varmaan kiltisti luen seuraavankin pulkkisen.