Meidän havaneesien pomo, liiteri kuten sitä nimitämme, tuo rispaantunut ryppyposki, köllötti tapansa mukaan sohvalla. Kysyin, eikö voitaisi lähteä lenkille tai jotain. Ei voitu, koska liiteri on kuulemma ruvennut downshiftaamaan ja on siksi sohvalla. Mielestäni se on ollut siinä aina. Ehkä ryppis on sitten ollut aikaansa edellä? Anyway, Koiramme-lehteä selaillut ryppyposki sanoi, että minustakin voisi tulla lukukoira kuten sen jutun koirista, joista se luki lehdestä. Hienoa, tuumasin, mutta iloni oli ennenaikaista. Liiteri nimittäin sanoi, että voisin toimia lukukoirana hänelle, että se niin kun lukee ja minä kuuntelen enkä huomauta virheistä. Kuinka hauskaa.

Liiteri kuitenkin nosti minut mahansa päälle, mistä olin tyytyväinen, koska se paikka  kuuluu yleensä vain mamilleni Tuiskulle. Sitten se aloitti lukemisen sanomalehden pääkirjoituksesta. Lehteä oli kuitenkin hankala käsitellä, joten ryppis haroi sohvapöydältä jotain muuta lukemista. Käteen osui Havannalainen 3/2013. - Tämä on kätsy, ilmoitti ryppis. Ensimmäisestä jutusta se katsoi vain kuvat. Pääsenpä helpolla, ehdin ajatella, kun liiteri jo paasasi ääneen juttua kennelliiton valtuuston kokouksesta: Rekisteröintien osalta 1990-luvun huippuvuosi oli 1993, jolloin rekisteröitiin 47 063 koiraa. Vuosikymmenen loppuun mennessä vähennystä oli tullut 14 863 koiran verran (-31,5%). Rekisteröintien myötä myös jäsenmäärä laski 106 862:sta 100 295:een. Tämän jälkeen... Silmäni alkoivat luppasta. En tiedä, miten kauan nukuin, mutta heräsin siihen, kun ryppis kiskaisi minua korvasta. Se oli kuulemma jo siirtynyt seuraaviin juttuihin.

En saanut paljon tolkkua niistäkään jutuista paitsi, että numeroita oli vähemmän. Ne eivät olekaan ydinosaamistani. Toinen kirjoittaja kertoi jostain vauvasta. Siitä sain aiheen muistella omia pienokaisiani ja kysyin liiteriltä, miksi meillä ei enää ole niitä. Se tuumasi olevansa liian köyhä kasvattamaan koiria; sauvakävely kuulemma tulee halvemmaksi. Niin kai sitten. Toinen aukeman kirjoittajista käsitteli kiviä. Ehkä sillä on jokin maansiirtorojekti meneillään?

Sitten oli juttu saksalaisesta kasvattajasta. - Ei huonoja, totesi liiteri sen koirista, - ja Suomeen on sentään  raskinut myydä pari ihan näpäkkää. Sen jälkeen jatkoimme kennelliiton tiedotteilla. Se oli niin uuvuttavaa kuultavaa, että yritin karata. Se  ei onnistunut, koska ryppis sai kiinni hännästäni. Se käänteli lehteä eteenpäin ja  huikkasi sitten Tuiskulle, että sekin voisi tulla kuuntelemaan aikaansaamansa maanantaikappaleen, Suvin,  jorinoita. Huomasin, että Tuiskun alahuuli väpätti ja että se pyyhkäisi silmäkulmaansa. - Älähän nyt, kiirehti liiterikin lohduttamaan, -  kaikkihan tietävät, että viat periytyvät urokselta. Tuisku hymyili ohuesti. Kuuntelin, miten liiteri luetteli Suvin niskanikamia. Kysyin, mikä on homman nimi. - Ehkä tämä on sitä avoimuutta, tuumi ryppis. - Kasvattajan kantanartun mami on samasta uroksesta kuin Suvi. Niin että tiedotetaanko tässä  jälkeläisten omistajille, minkälaisia ongelmia saattaa olla odotettavissa?

Koska olen tuntenut liiterin kohta 11 vuoden ajan, tiesin myös, mitä seuraisi: esitelmä sen omasta selästä, jota ei sitten tänä syksynä leikattukaan. vaikka aiottiin, ja tuttavasta, jonka kaularangan leikkaus pelasti halvautumiselta ja päläpälä. Mitä tekemistä näillä on meidän koirien kanssa? - Ei niin  mitään, tokaisi ryppis, ja siinähän se vitsi piileekin. Ihmistä ei näet voi viedä piikille. Piikille? Jos se siitä on kiinni, niin kyllä kannattaisi viedä. Minäkin olen ollut piikillä monta kertaa ja tuskin huomaan, kun niitä tuikataan niskaani. Ehkä ihmiset ovat omituisia juuri syystä, että niitä ei ole rokotettu raivotautia vastaan?

Etteenpäin, sanoi mummo lumessa. Seuraavalla aukeamalla oli inha kuva suolinkaisista, joita minulla ei t-o-d-e-l-l-a-k-a-a-n ole. Liiteri oli samaa mieltä, joten hyppäsimme loisjutun yli. Ryppyposken ääni alkoi käheytyä, mikä herätti toivoa, että lukutuokio alkaisi olla ohitse. Mutta ei. Se keksi ilahtuneena jutun, jossa oli joku Hanna-Maria, Oskun omistaja. Siis Oscarin! En tajunnut mitään, mutta Tuisku höristi korviaan. Ahaa! Kyse on minun isäpapastani. Huomasin, että Tuisku aikoo kertoa ikivanhan juttunsa siitä, miten minut on pantu alulle. Noloa. Sitä paitsi se on aikuisviihdettä eikä näin ollen sovi tälle palstalle. - Siitähän on kerrottu tässä blogissa jo aikoja sitten kuittasi liiteri. Jassoo.

- Sokeri on pohjalla, totesi ryppis viimeisestä juttuaukemasta, jossa kerrottiin agilitaavasta Ego-havasta. - Ihanaa, että koiraa tekee jotain sen sijaan, että vaan on. Kysyin, mitä Tuisku, Luna ja minä teemme. - Justiinsahan toimit lukukoirana, napautti liiteri. Siitä päättelin, että lukutuokio on lopussa. - Joo, mutta seuraavalla kerralla luen JTO:ta, sanoi kurttukaula. Saisin esimerkiksi tietää, minkä nartun toisen polven jälkeläisiä on 0,06 % jostain koiramäärästä laskettuna. Apua! Päätinkin tekeytyä kuuroksi, jolloin lukukoiraksi joutuisi Tuisku tai Luna. Hmm... Jos olisin kuuro, en myöskään voisi kuulla koirankeksipaketin rapinaa tai jääkaapin oven kolahdusta. Elämä on täynnä vaikeita valintoja!