Eräänä aamuna meidän havaneesien pomo, liiteri kuten sitä nimitämme, laittoi äipälleni Tuiskulle pannan ja taluttimen, ja sitten ne läksivät. Siinä ei ollut mitään tavatonta. Itse asiassa minun kävi vähän kateeksikin tuo Tuiskun etuoikeus ulkoilla liiterin kanssa kahdestaan; minulla kun on aina mukana Luna-höyräke. Kului tovi ja toinenkin, kunnes liiteri palasi. Mutta Tuisku ei. Outoa, ajattelin. 

Iltapäivällä säpsähdin: liiterihän laittoi Tuiskun remmin naulakkoon! Hyvänen aika, onko Tuisku karannut, vetänyt päänsä pannan läpi ja seikkailee nyt jossain eksyksissä? Ja liiteri vain istuu sohvalla, huokailee, räpyttelee typerännäköisenä silmiään ja niistää nenäänsä. Meidänhän on lähdettävä etsimään Tuiskua! Lopulta liiteri havahtui: ulos pitäisi tosiaan lähteä. Hyppäsin innoissani ovea vasten, että se tajuaisi kiirehtiä.

Pihalla huomasin heti, että Tuiskun jäljet johtivat autotallille päin ja yritin kiskoa sinne. Liiterille se ei  kelvannut. Ei, menisimme kiertämään lammen. Kadun reunasta keksin Tuiskun merkkauksen ja ihan selvät jäljet myös. En oikein saanut tolkkua,  olivatko ne tuoreet vai eiliset. Samapa tuo, ajattelin,  seuraan niitä silti. Nyt nopeasti, vedin remmiä, ehkä jo seuraavan mutkan jälkeen näemme Tuiskun. Se vanha hömelö ei tajua, missä koti on ja voi vaikka mennä lammen heikolle jäälle. Mutta liiteri kivahti, että minun pitäisi lopettaa kiskominen. 

Kiersimme lammen näkemättä mamiani. Kotiovella kuitenkin ajattelin, että Tuisku odottaa  meitä sisällä. Nuuhkaisee sitten kuonoani ja - noloa - hännänalustani, vaikka olen sata kertaa sanonut, että olen iso tyttö jo eikä vatsani toiminnasta enää tarvitse kantaa huolta. Mutta Tuisku ei ollut eteisessä. Eikä makuuhuoneessa, eikä muissakaan huoneissa. Monen päivän ajan yritin ulkona selvittää, mihin äippäni on mennyt. Sitten suojasää loppui ja maan peitti ensin jäinen kuori ja sitten lumi. Oli mahdotonta saada mitään vainua Tuiskusta.

Slloin kysyin liiteriltä, eikö se tosiaan tiedä, missä äippäni on. - Se on tuossa valkeassa purnukassa kirjahyllyssä,  liiteri vastasi. Minä olen  lempeä olento enkä ole koskaan purrut ketään, mutta nyt aioin iskeä hampaani liiterin nilkkaan.  Miksi tällaisesta asiasta pitää vääntää huumoria vai mitä ironiaa se on olevinaan? Eihän Tuisku mitenkään voi mahtua tuohon purnukkaan. - Kuulepas, sanoi liiteri ja nosti minut viereensä sohvalle, - siinä on Tuiskun tuhka. Parempi joutua tuhkatuksi kuin matojen ruoaksi. Ajattelin, että en kestä. Normaaleissa huusholleissa valmistaudutaan iloiseen joulujuhlaan, mutta meillä keskustellaan madoista. Ja mitä tarkoittaa tuhka? Sydäntäni kylmäsi, kun kysyin, tarkoittaako se, ettei Tuiskua enää ole. - Sitä se tarkoittaa, liiteri myönsi.

Istuimme hiljaa ja tuijotimme vesisateiseen pimeyteen. - Mutta tämä pimeys  loppuu aikanaan, mutisi liiteri. - Sitten kun on taas valoisaa ja lämmintä, kun  lounaasta puhaltaa lempeä tuuli, kun leskenlehdet, kevättähdet, vuokot, sinililjat, esikot, helmihyasintit, krookukset, narsissit ja tulppaanit kukkivat, kun sulamisvedet solisevat purossa, kun koivut tontin vastapäisessä rinteessä verhoutuvat vihreään harsoon, kun etelästä palanneet uupuneet pikku tipit visertävät ja sirkuttavat, kun ruusujen silmut turpoavat, silloin  otamme purnukan ja kaivamme sille paikan punaisten Charming Cover- ja  keltaisten Peace-ruusujen väliin. Laitamme Tuiskun, joka oli itsekin ruusu oikealta nimeltään, siihen uinumaan. Se lepää lähellämme kesän, ja seuraavat kesät, ja talvet myös, aina. - Onko se hyvä asia? kysyin. - On se, vastasi liiteri. 

En ole etsinyt emoani enää.