Jaakko Yli-Juonikkaan edellinen teos, Neuromaani, on mielestäni viime vuosien kiinnostavin tapaus Suomen kirjallisuudessa. Tässä ylen runsaassa, moniaineksisessa kirjassa esiintyvät mm. Rinteen ja Riekkisen keskenään naimisissa olevat neurologisuvut. (Kyse on siis oikeasti olemassa olevista ihmisistä.) Myös uusimmassa teoksessa Vanhan merimiehen tarinassa ollaan neurologisten ongelmien parissa. Olisi mielenkiintoista tietää,onko Yli-Juonikkaalla jotain henkilökohtaista kosketuspintaa neurologian kanssa. Niinhän ei tietenkään tarvitse olla. Alkoholismista voi kirjoittaa olematta alkoholisti, alkoholistin lapsi tai puoliso, ja kuussa kävelemisestä, vaikka ei olisi käynyt kuussa...

Vanhan merimiehen tarina kertoo kehitysvammaisesta Annikasta ja hänen perheestään. Puhumaan kykenemätön Annika on oppinut ns. fasilitoinnin avulla ilmaisemaan itseään. Tämä taito ja käden lihaksien hermotukseen vaikuttava neuroproteesi tuntuvat avaavan uusia mahdollisuuksia Annikan ja perheen tulevaisuuteen. Toisin käy. Alkaa epätoivon ja romahduksien kierre, jota Yli-Juonikas pyörittää hyytävän taitavasti. 

Kerrontatekniset ratkaisut ovat tällä kertaa simppeleitä: Annika, hänen äitinsä Niina ja isänsä Aarno kertovat tapahtumista vuorotellen omasta näkökulmastaan. Kertoja ilmoitetaan lukujen alussa. Vanhempien osuudet ovat ongelmattomia. Nuoren Annikan nimiin laitettu teksti sijaan saa lukijan pohtimaan hänen henkilöhahmoaan. Liikuntavamma ei tietenkään vähennä älynlahjoja. Mutta eikö kokemusmaailman suppeus ja tiedollisten ja älyllisten virikkeiden tuleminen pääasiassa television kautta jarruta ajattelun rikastumista? Ei kai sitten? Onhan ihmisten pääkopassa liikkunut yhtä sun toista ennen kuin esim. televisiota oli olemassakaan! Ja lukiko Annika itsenäisesti kirjoja  tai käytti tietokonetta? Se taisi mennä minulta ohi silmien. Sen sijaan olen muistavinani, että hänen kerrottiin käyttävän itse television kaukosäädintä. Miksi hän ei silloin voisi käyttää tietokoneen näppistä ilman fasilitoijan apua? Näillä pohdinnoilla ei ole kirjallisuuden kanssa juuri tekemistä. Kirjan aihe vain sattuu olemaan sellainen, että se provosoi ulkokirjallisiin harharetkiin.

Teoksen keskeinen ongelma on fasilitointi, siis avustettu kommunikointi, josta käsittääkseni on ristiriitaisia näkemyksiä. Suurin (?) osa neurologeista on ilmeisesti sitä mieltä, että kyse on useimmiten (?) avustajan tahattomasta vaikutuksesta avustettavan viesteihin. Asiasta on keskusteltu myös julkisuudessa. Valitettavasti en muista sen nuoren miehen nimeä, jonka fasilitoinnin avulla kirjoittamia teoksia on väitetty hänen äitinsä tuotoksiksi. Sietämätöntä kirjoittajalle, jos epäily on aiheetonta!

Ja lopuksi: tässä teoksessa ei tarinoi vanha merimies. Annikan lahjaksi saamalla CD:llä on kappale nimeltään Vanhan merimiehen tarina. Mutta miksi se on antanut nimen koko romaanille? Kerron sen, jahka keksin vastauksen.