Leena Lehtolainen on Suomen luetuimpia kirjailijoita. Itse olen lukenut vain muutaman Lehtolaisen dekkarin. Minusta ne ovat genren peruskauraa, eivät erityisen päräyttäviä mutta eivät sieltä vaatimattomimmasta päästäkään. Kuusi kohtausta Sadusta ei kuitenkaan ole dekkari. En tarkkaan ottaen lukenut teosta vaan kuuntelin sen äänikirjana. Viehätyin äänikirjoista, kun ostin sellaisen lahjaksi eräälle iäkkäälle sukulaiselle. Kuuntelin tietysti kirjan myös itse ja huomasin, että äänikirjan kuunteleminen on tosi rentouttavaa.

Kuusi kohtausta Sadusta on tarina näytelmästä, joka kertoo kuvataiteilija Satu Savinaisen elämästä. Savinainen on antanut luvan näytelmän tekemiseen. Sen on kirjoittanut ja ohjaa hänen miesystävänsä (vai olko se nyt peräti aviomies?) Heikki Sirviö. Kun näytelmä alkaa olla valmis, Satu haluaa kuitenkin, ettei näytelmää esitetäkään. Hänen mielestään Sirviö on pettänyt hänen luottamuksensa, koska ei halua ottaa huomioon, mitä näytelmässä saa Sadun mielestä esittää ja mitä ei. 

Tarina etenee näytelmän ensi-iltaesityksen mukaan. Sitä ovat tulleet katsomaan sen keskeiset henkilöt kuten ex puoliso Jukka, tytär Vilja ja pitkäaikainen ystävä Jussi. Vain Satu itse puuttuu. Hän on kadonnut. Nämä katsojat kommentoivat esitystä mielessään, tarkkailevat mikä siinä on heidän mielestään vääristeltyä ja muistelevat, miten asiat oikeasti tapahtuivat samalla kun seuraavat, miten näyttelijät onnistuvat esittämään heitä itseään. Kommentit ovat enimmäkseen kitkeriä, joskus huvttuneen välinpitämättömiä.

Lehtolainen on nähnyt paljon vaivaa konstruoidaksen näytelmän esityksen. Sen lisäksi että teksti jakautuu kohtauksiin, kerrotaan myös lavasteet ja niiden vaihtuminen sekä näyttelijöiden asemointi jne. Nostan hattua!

Näytelmä tutkii viime aikoina somenkin takia paljon esillä ollutta ongelmaa, kenellä on oikeus kertoa kenestä mitä missä. Ongelma ei ole uusi. Kirjailijat ovat aina käyttäneet teostensa materiaalina omaa elämäänsä ja väistämättä kertoneet silloin myös tuntemistaan ihmisistä, usein kuitenkin verhotusti kuten ns. avainromaanissa, jossa henkilöillä on todellisuudessa esikuvat mutta teoksessa heidän nimensä on muutettu. Kirjailija voi kuitenkin menetellä myös toisin. Tunnettu esimerkki viime vuosilta on Karl Ove Knausgårdin omaelämäkerrallinen Taisteluni, jossa hän kirjoittaa muista ihmisistä heidän omilla nimillään. Muistankohan oikein, että sukulaiset ovat haastaneet tai aikoneet haastaa Knausgårdin oikeuteen tämän "paljastuksien" vuoksi? Televisio-ohjelmassa Gnausgårdin hauraanoloinen vaimo kertoi kärsineensä mielenterveyden ongelmista (masennuksesta?), mutta selitti urheasti, ettei se johdu hänen miehensä kirjoista, joissa häntä ei ole käsitelty silkkihansikkain. Toisenlainen esimerkki on näytelmä, jossa esiintyi pääministeri Matti Vanhanen sekä Susanna Ruususen tekele Pääministerin morsian, joka ei ole fiktiota. Siitähän Ruusunen sai näpeilleen.

Mitä siis voi kirjoittaa ja esittää ja mitä ei? Yleispätevää normia on varmaan mahdoton sorvata. Jokin roti asiassa pitäisi kuitenkin olla. Olisiko turha toivoa, että ihmiset löytäisivät eettisen ohjeen sisimmästään?  Luultavasti olisi. Se mikä on yhdelle kauhistus, on toiselle ihan jees. Joten revipä siitä jotain ohjetta.

P.S. Sen jälkeen kun olin kirjoittanut yllä olevan jutun, luin eräästä lehdestä, että Kristian Smeds oli keskeyttänyt elämästään kertovan, Pekka Lehdon ohjaaman dokumenttielokuvan tekemisen siinä vaiheessa, kun sitä oli Lehdon mukaan kuvattu useita viikkoja. Tarkoitukseni EI ole vihjata, että Lehtolaisen kirja on saanut tästä ideansa. Se on muuten vaan kiinnostavaa.