Jussi Valtosen Finlandia-voittajasta He eivät tiedä mitä tekevät on ehditty kirjoittaa mediassa niin paljon, että yritän kuitata sen lyhyesti. Tietenkin se ansaitsisi perusteellisemman käsittelyn, mutta minulla tuskin olisi tarjottavana uusia näkökulmia aiheeseen.

Teoksen perusasetelmahan se, että amerikkalainen tutkija Joe on ollut nuorena naimisissa suomalaisen Alinan kanssa, eronnut, muuttanut takaisin Jenkkeihin ja pitänyt olemattoman vähän yhteyttä Suomeen jääneeseen poikaansa Samueliin. Isänsä hyväksyntää kaipaava Samuel aikuistuu, ajautuu vaikeuksiin seurustelusuhteen loputtua ja päätyy eläinkokeita vastustavaksi aktivistiksi, lopulta USA:han. Aikajänne kattaa reilut parikymmentä vuotta 90-luvulta lähitulevaisuuteen.

Laajan teoksen sivuilla tulevat vastaan lukuisat modernin yhteiskunnan ongelmat Suomen yliopistojen suojatyöpaikoista kouluampumisiin ja jenkkien oikeuteen kantaa asetta, eläinkokeista psyyken manipulointiin, kansalaisaktivismista ekoterrorismiin ja suuryritysten vallankäyttöön. Valtonen hallitsee teemansa eikä kompastu yksinkertaistuksiin. Kuinka voisikaan, koska tavoitteena on käsittääkseni juuri  tuoda esiin kompleksisuutta. Kirjan nimi He eivät tiedä mitä tekevät vilahtelee tekstissä silloin tällöin muistuttamassa tästä.

Myös teoksen henkilöt ovat moniulotteisia. Psykologi, neuropsykologiasta väitöskirjaa viimeistelevä Valtonen liikkuu henkilökuvauksessakin vankalla, voisi kai sanoa ammatillisella pohjalla. Paikoitellen ajattelin, että mielen liikkeiden niukempikin kirjaaminen olisi riittänyt. Toisaalta kuvaukset olivat tarkkanäköisyydessään mykistäviä.

Kerronnallisesti Valtosen teos on perinteinen. Etsimättä tulee verrokiksi mieleen Jaakko Yli-Juonikkaan osin samojen teemojen parissa askaroiva Neuromaani, joka kuitenkin murtaa kerronnan traditiota. Valtosen ilmaisu on kirkasta, ekonomista, se välttää kaikenlaista kielellistä paisuttelua tai värittämistä. Nyt ei olla Riikka Pelon runollisen verbaliikan parissa!

Lukija aavistaa kirjan loppuratkaisun; siihen annetaan runsaasti vihjeitä. Silti se säväyttää. Siinä on jotain antiikin tragedioiden väistämättömyyttä ja jylhyyttä. Että pitikin käydä näin, lukija suree.

Valtosen teos valaa uskoa fiktion voimaan. Kaikki ei vielä ole höttöä; vakavasti otettava kirjallisuus ei vielä ole poistunut keskuudestamme.