Lievästä ääniarkuudesta kärsivä Luna-havaneesi joutui kohtaamaan aaton ilotulituksen ensimmäisen kerran yksin. Aikaisempina vuosina sen tukena ovat olleet vanhemmat koirat, joita ei olisi voinut pauke vähemmän kiinnostaa. Ne olivat lähinnä kiusaantuneita: eikö tuo lopu koskaan! Kuinka ollakakaan, aattoilta sujui oikein hyvin. Luna ei ruvennut läähättämään tai tärisemään, ja iltapissilläkin kävimme paukkeen keskellä ihan normaaliin tapaan. Minkäänlaista kävelylenkkiä emme toki ruvenneet tekemään. Luna vietti illan joko omassa kopassaan  tai olkkarissa seurustelemassa.  

Ilotulitus oli ehkä aikaisempia vuosia vaisumpi, varsinkin alkuillasta. Keskiyöllä sen sijaan  ammuttiin  kovalla äänellä pamahtavia jytkyjä, mitä ne mahtavatkaan olla nimeltään? Onneksi ne ovat (?) niin kalliita, ettei niitä kannata paukutella kovin monta. Sumuinen sää rajoitti näkyvyyttä, joten välähdyksistäkään ei ollut haittaa ja olohuoneen verhot saattoi jättää auki. 

Äsken kävimme vakiolenkillämme lammen rannalla. Viime vuosina ilotulittajat ovat  oppineet siivoamaan jälkensä, joten haisteltavina ei juuri ollut niitä ruudille (?) haisevia keppejä, jotka  varmaankin palauttavat koiran mieleen aaton hajut ja äänet.

Lammen rannalla on myös kirkko. Kuinka ollakaan, kun kerran olimme juuri sen kohdalla, kellot rämähtivät soimaan. Säikähdin itse oikein kunnolla ja ehdin huolestua Lunasta. Ihan turhaan! Luna vilkaisi pikaisesti kirkkoon päin ja jatkoi sitten omaa nuuskimisprojektiaan tien syrjässä. Myöhemmin olemme kokeneet tämän ilmiön uudestaan ja reaktio on sama: mitä väliä! Kuitenkin Luna säpsähtelee ukkosta, inhoaa pölynimuria ja ohi ajavista busseista lähtevää suhahtavaa ääntä. Mikä se muuten on? Se kuuluu, kun kuski jarruttaa tai käyttää vaihteita: tsuuh.