Kuuntelen joskus äänikirjoja. Usein ne ovat peräisin lievästi heikkonäköiseltä sukulaiselta. Niin nytkin. Äänikirjojen kuuntelu on rentouttavaa ja hyvää unilääkettä. Kuunteleminen syrjäyttää aivoista sinne tänne säntäilevät ajatukset ja ennen kuin huomaakaan, on äänikirjan ääreen tullut nukahdettua. Tällä kertaa nukahtaminen oli tavallistakin helpompaa. Leena Lehtolaisen dekkari Rautakolmio on tylsänpuoleinen rutiinirykäisy, joten silmä rupesi luppasemaan, vaikka olisin kuunnellut kirjaa päivällä. 

Maria Kallio -dekkareilla on oma, laaja lukijakuntansa; ovathan Lehtolaisen kirjat Suomen ostetuimpien joukossa ja aika paljon niitä kai käännetäänkin. Minua ne eivät ole koskaan sytyttäneet, vaikka muutaman olen lukenutkin. Olen varmaan niille "väärä"  lukija. Sen sijaan pidin Lehtolaisen teoksesta Kymmenen kohtausta Sadusta (muistinkohan nimen oikein?), joka ei ole dekkari. Taisin kirjoittaakin siitä joskus syksyllä. Se jäi mielestäni turhan vähälle huomiolle kritiikeissä. Johtuneeko siitä, että Lehtolainen on "vain"  dekkarikirjailija?