Kirjojakin on tullut luettua mutta kommentointi on jäänyt, koska en viitsi raahata läppäriä mökille enkä kirjoittaa pitempiä juttuja kännykälläkään. Niinpä raportoin nyt tiiviisti muutamista viime aikoina lukemistani kirjoista:

Hannu Väisänen: Piisamiturkki ja muita kertomuksia. Pidän Väisäsen omaeläkerrallisista romaaneista. Tämä kirja ei ole niiden veroinen. Teoksen jutut on viisaasti nimetty kertomuksiksi, jollaisia ne ovatkin. Kertomuksen ja novellin raja saattaa olla häilyvä, mutta näiltä tarinoilta puuttuu novellistinen ote.

Ian McEwan: Lapsen oikeus. 17-vuotias Adam sairastaa leukemiaa. Osana hoitoja hän tarvitsisi verensiirron, minkä hänen uskontonsa (jehovantodistajat) kieltää. Sairaala vie tapauksen oikeuteen, ja tuomari Fiona Maye joutuu sen ratkaisemaan. Taustalla on Fionan rakoileva avioliitto. Lapsen oikeus ei ole veret seisauttava romaani, mutta käsittelee eettisesti merkittävää ongelmaa. 

Lena Andersson: Omavaltaista menettelyä. Ester Nilsson on kolmikymppinen runoilija ja esseisti, älykkö, niin voisi varmaan sanoa. Häntä pyydetään kirjoittamaan juttu kuvataiteilija Hugo Raskista. Ester tarttuu toimeen - ja rakastuu päätä pahkaa Raskiin. Alkaa takkuileva suhde, josta lukija ajattelee aika pian: JSS, älä nöyryytä itseäsi enempää. Samoin tuntuu ajattelevan Esterin ystäväkuoro, kuten Ester sitä nimittää ja johon lukija huomaa samaistuvansa. Ester vatvoo ja tulkitsee suhdetta loputtomasti, mutta ei rakastuneena ole samalla tavalla selvänäköinen kuin ystävät. Andersson on kuitenkin pirullisen tarkkanäköinen!

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta. Ester Nilson on taas rakastunut, tällä kertaa naimisissa olevaan näyttelijään Olof Steniin. Jos on lukenut Anderssonin edellisen teoksen, tästä kirjasta on vaikea saada mitään uutta irti - tai sitten en vain tajua. Kirja on yhtä taitava ankean rakkaussuhteen kuvaus kuin edellinenkin, mutta minua alkoi sen lukeminen jo tympäistä Mietin, miksi teos on kirjoitettu. Sitten tuli mieleeni eräs Anderssonin haastattelu, jota minulla ei valitettavasti ole tässä käsillä voidakseni tarkistaa, muistanko oikein. Mutta sellainen mielikuva minulla on, kuin Vailla henkilökohtaista vastuuta olisi eräänlainen Anderssonin audiatur altera pars - puolustuspuhe suhteesta, joka hänellä on reaalimaailmassa ollut ja josta hän on joutunut ikään kuin syytettyjen penkille. En pane päätä pankiksi, muistanko oikein! 

Zinaida Lindén: Monta maata sitten. Otin tämän kirjan hyllystä tietämättä mitään sen kirjoittajasta. Hän näkyy kirjoittavan ruotsiksi mutta on taustaaltaan venäläinen. Aika harvinainen tapaus siis. Kirja oli positiivinen yllätys. Se kertoo venäläisen diplomaattiperheen elämästä vaimon näkökulmasta - ja maailman muuttumisesta. Neuvostoliitosta tulee taas Venäjä ja Leningradista Pietari. Pietari on vaimon kotikaupunki, johon hän aina kaipaa. Kulturelli Pietari jättää natiiveihin lähtemättömän jäljen; se on ihon alla.