Katja Ketun Kätilö oli minusta ilmestymisvuotensa paras kotimainen romaani, tietenkin vain niistä jotka satuin lukemaan:) Pidin myös Surujenkerääjästä. Hitsaajankin olen lukenut, mutta siitä ei ole jäänyt juuri mitään mieleen. Novellikokoelma Piippuhylly ei sen sijaan kolahtanut. Jokin minua kokoelmassa kiusasi. Ehkä jonkinlainen haja-aineksisuus, muutamien novellien tarkoituksellisesti (?) överiksi vetävä epäuskottavuus, vai mikä. Enpä enää muista. (Se saattaisi selvitä, jos viitsisin plarata tämän blogin arkistoja!)

Tätä haja-aineksisuutta mietiskelin myös lukiessani Ketun uutuutta, romaania Yöperhonen. Ei se nyt ryskyen riko jonkin genren rajoja, mutta ei ole perinteisen sisäsiistikään. Tämä kirjallisuudessa nykyään tavallista. Ennen lajit olivat omissa tunnistettavissa lokeroissaan. Arvoitusdekkarin henkilöt olivat tönkköjä ja juoni mutkikas. Yhteiskunnan epäkohtia pöyhittiin realistisessa romaanissa. Höttöiset rakkaustarinat olivat viihdekirjallisuutta. Fantasia kuului nuorille ja scifi friikeille, ei "minulle". Nykykirjallisuudelle on kuitenkin kuvaavaa, että esimerkiksi Sofi Oksasen Puhdistus on joissain maissa luokiteltu dekkariksi, mikäli lehtitietoihin on luottamista.

Yöperhonen muistuttaa ratkaisuiltaan Puhdistusta. Sen historiallisuus ankkuroituu Vorkutan pakkotyöleirille ja nykyisyys suomensukuisten marien maille; teos ammentaa kautta linjan aineksia marien luonnonuskonnosta. Se on tarina ihmisistä ja ihmisyyden kadosta äärioloissa, raivokkaasta elämänhalusta, rakkaudesta ja vihasta, ja kääntyy loppua kohden rymistelyksi, jossa jopa Putin on osallisena. Ei maha mittään: Ilkka Remes tulee tässä vaiheessa mieleen, mutta ehkä se on tarkoituskin!

Yöperhosen tapahtumat käynnistyvät, kun suomalainen teini Irga Malinen pakenee 30-luvulla ajattelemattomuuttaan Neuvostoliiton puolelle ja ajatuu Vorkutan pakkotyöleirille Siperiaan. Hänen henkensä pelastaa jo matkalla toinen vanki, Alma, jota Irga nimittää siskoksi läheisyyttä ilmentääkseen. Leiriltä löytyy myös rakastettu, Aleksei Ignatenko, jota Irga ei kuitenkaan saa pitää yksin, vaikka haluaisi. Irgan henkilöön tutustuminen tuo etsimättä mieleen Puhdistuksen Aliida Truun.

Kätilö säväytti myös kielellään, eikä Ketun taito kielenkäyttäjänä ole tietenkään mihinkään hävinnyt. Paikoitellen joutui kuitenkin kohottelemaan kulmakarvoja. Kun ammattikirjailija antaa kolmella peräkkäisellä sivulla henkilönsä  todeta, että Säpsähdin , lukija nyrpistelee: olkoon sitten säpsy, mutta kielessä olisi muitakin sanoja kyseistä reaktiota kuvaamaan. Toistuva Säpsähdin on kuin  yläkoululaisen aineesta karannut ilmaus. Ja entäs tämä: Jalkani olivat vetelät ja voimattomat maatun junamatkan tuloksena (s. 48). Siis häh? Onko tämä jotain ironiaa jota en ymmärrä vai kirjailijan näppikseltä lipsahtanut helmi? Kettu käyttää paljon myös sanoja, joista ei  ainakaan Peräpohjolan murretta osaamaton välttämättä tiedä, ovatko ne murresanoja vai Ketun omia uudismuodosteita. Ne olivat välillä pikkasen rasittavia, mutta ostaisin ne helpommin, jos ne olisivat "aitoa" murretta.

Tarinan uskottavuus on joskus koetuksella, mutta mitäs pienistä. Kokonaisuutena ottaen Yöperhonen ei ole mikään huitaisu vaan vakavasti otettava, lukemisen arvoinen teos.