Rakkaudenhirviö on Saara Turusen esikoisromaani. Aikaisemmin hän(kin) on kirjoittanut mm. näytelmiä. Koulutukseltaan Turunen on dramaturgi, kai. Olen harvoin lukenut niin ärsyttävää teosta kuin Rakkaudenhirviö. Välillä olin lukiessani suorastaan vihainen. Niin että mille? Ilmeisesti teoksen päähenkilö-minäkertojalle. Tyyppi on lahjakas. Hän pääsee Kallion ilmaisutaitolukion kautta ensin opiskelemaan elokuvan käsikirjoittamista, sitten Teatterikorkeaan opiskelemaan dramaturgiksi. Upeita suorituksia, moni olisi kateellinen. Mutta mitä tekee minäkertoja? Rypee alemmuuskompleksissaan ja snobbailee osaamattomuudella: En osaa käyttää tietokonetta. En ymmärrä editoinnista mitään. Mitä ihmettä on dramaturgia? Yhyy. Teki mieli karjaista, että yritä edes, prkl, tai häivy ja lakkaa samalla roikkumasta ystävässäsi Laurassa. Hiivatin rasittavaa.

Itse asiassa minäkertoja nostaakin sitten kytkintä ja pyöriskelee useaan otteeseen ulkomailla itseään etsimässä. Mieskin joltain matkalta löytyy, taisi olla Espanjasta, mutta väliaikaista kaikki on vaan. Ulkomaankokemusten avulla kertoja pääsee lyttämään Suomea ja suomalaisia, ja näistä arvioista olen kyllä kertojan kanssa samaa mieltä: Suomi on enimmäkseen ankea paikka ja olemme omia varpaita tuijottava, hymytön, töykeä, suu viivana vaikeneva kansa.

En tiedä, miten paljon Turusen kirjassa on omaelämäkerrallisuutta, missä määrin se on tyypillinen nuoren kirjailijan miten minusta tuli minä -tarina. Joka tapauksessa kirjan päähenkilö, nuori nainen, ponnistaa ahdaskatseisesta ympäristöstä pieneltä paikkakunnalta taideopintojen pariin Helsinkiin. Sille voi nostaa hattua. Etsimättä tuli mieleen Hannu Väisäsen Antero-romaanit. Väisänen vetää kyllä pitemmän korren kirjojensa itseironialla ja huumorilla. Turusen omaan napaansa tuijottava kertoja on niin lohduttoman tosissaan. Mutta minkäpä sille voi. Jos kokemus elämästä on kuten laulussa sanotaan pelkkää kurjuutta, niin sitten se vaan on. 

Aikansa ponnisteltuaan minäkertoja pääsee kuitenkin jonkinlaiseen tasapainoon  ja sovintoon taustansa ja itsensä kanssa: Katkeruus ei auta, minä mietin. Sellainen ei auta, että loputtomasti vain kysyy, että miksi asioiden piti mennä tällä tavalla. On annettava anteeksi kaikki tämä. Hurraa, niin sitä pitää, ajattelee uupunut lukija. 

Epäilemättä Turunen osaa kirjoittaa. Eri asia sitten on, pitääkö hänen tyylistään vai ei. 

Joka tapauksessa luin tämän kirjan, mikä todistaa, ettei se ollut minusta yhdentekevä. Yhdentekevien lukemisen lopetan 50 sivuun. Olen kuitenkin väärä lukija tälle kirjalle. Se vetoaa varmaan kolmikymppisiin, kun mikään ei tunnu miltään -ihmisiin, joille on kirjassa paljon kosketuspintaa. Minä sen sijaan olen parkkiintunut vanha harppu ja muistan vain hämärästi, miten takkuista oli aikuistuminen.  Tjaah, kirjallisuuden ja kirjoittamisen voimaa kylläkin osoittaa, että fiktiiviseen henkilöön tulee suhtauduttua kuin elävään ihmiseen, vaikka kirjallisuutta pitäisi toki pystyä lukemaan kirjallisuutena. Ei tarvitse olla avaruuslentäjä viihtyäkseen galakseissa huitelevan scifin parissa... Taitaa olla viisainta lopettaa tällä kertaa tähän.