Jukka Viikilänkin romaani olisi todennäköisesti jäänyt minulta huomaamatta ilman Finlandia-ehdokkuutta. Akvarelleja Engelin kaupungista on Viikilän esikoisromaani; aiemmin häneltä on julkaistu mm. kaksi runokokoelmaa. Nykykirjailijoille aika tyypilliseen tapaan hän on kirjoittamiseen koulutettu ammattilainen,  dramaturgi.

Kuten teoksen nimi antaa olettaa, sen päähenkilö on saksalainen arkkitehti Engel, joka suunnitteli 1800-luvun alkuvuosikymmeninä lukuisia rakennuksia Helsinkiin ja myös muualle Suomeen. Mittavin projekti oli tietenkin Turusta keisarillisella määräyksellä Helsingin niemelle siirretyn hallinnollisen pääkaupungin rakentaminen. Suunnilleen tyhjästä aloitettiin. Lopputuloksena ovat ne kaikille tutut rakennukset senaatin talosta  tuomiokirkkoon.

Viikilän romaanin painopiste on kuitenkin yksityshenkilö Engelissä, joka kirjoittaa päiväkirjamerkintöjä vuodesta 1816 vuoteen 1840. Elämä rakkaassa Berliinissä on jäänyt taakse, ja kohtalo - oikeammin työn puute - on pakottanut asettumaan Pohjolan perukoille hyisen meren rannalle. Alkuvuosia leimaa paluun haave, myöhempiä vakiintuneen aseman ja vaurastumisen tuottama sitkas sopeutuminen. Rakennus toisensa jälkeen nousee kallioon räjäytetylle sijalleen, ja Berliini liukuu yhä kauemmas. Kotiin palataan sitten joskus, vanhana, arvelevat Engel ja säveltäjä Pacius, saksalainen hänkin. Rakennusten suunnittelun ohella Engel fundeeraa ja kommentoi "yökirjaansa" kaikenlaista salkoruusujen kasvattamisesta kehnoon pianokonserttiin ja ihmisenä olemisen haavoittuvuuksiin.
 
Viikilän romaania lukiessa tuli samanlaiset fiilikset kuin aikoinaan Riikka Pelon romaanin Jokapäiväinen elämämme kanssa: Ajatella! Meillä on keskuudessamme lahjakkaita ihmisiä, joilla on hämmästyttävä mielikuvitus ja kyky uida jonkun henkilön nahkoihin. Hienoa! Mutta toisaalta: Laadukkuudesta huolimatta kirja jätti kylmäksi, jäi etäiseksi, ei varsinaisesti koskettanut. Koskettavuus on tietenkin mitä suurimmassa määrin lukijakohtaista. Jollekin toiselle lukijalle Akvarelleja Engelin kaupungista saattaa olla elämys. En rupea kiistämään.
 
P.S. Kun kirjoitin yllä olevaa juttua, mietin, mihin teokseen Viikilän romaani luontevimmin vertautuu. En muistanut. No, muisti palailee pätkittäin. Sehän on tietenkin Kristina Carlsonin William N. päiväkirja. Siinä on muutettu toiseen suuntaan, Suomesta Pariisiin, jossa yksin jäänyt kitkera vanhaherra kirjaa tuntemuksiaan. Oliko Carlsonin teoskin Finlandia-ehdokkaana? Oli tai ei, mainio  joka tapauksessa.  
 
 
(25.11. korjattu Riikka Pelon teoksen nimi. Muistin sen väärin. Noloa.)