Minun on helppo vastata otsikon kysymykseen: koira on minulle se. Puhekielessä ihminenkin on se, kirjakielessä hän. Ärsyynnyn aina kuullessani koiran tai muun kotieläimen hänittelyä. Kerran sinänsä asiallinen eläinlääkäri erehtyi kysymään minulta, mikäs häntä vaivaa. Ajattelin vastata, että SE loukkasi jalkansa. En sentään viitsinyt. Ilmeisesti olin kuitenkin niin kiukkuisen näköinen, että eläinlääkäri luopui hänittelystä.

Annahan olla. Teen usein maalauskurssin läksyjä - luonnoksia yms. - keskiviikkoisin kuunnelleen samalla radion Luontoiltaa. (Välillä tylsä, useimmiten mukava ohjelma.) Kuinka ollakaan, joku ämmä soitti ohjelmaan ja tituleerasi pihallaan liikkuvia villieläimiä häneksi ja heiksi. Mitä ne nyt olivatkaan, ehkä siilejä. Voi ällötys!
 
Vähän samaa sarjaa ovat narttujen ja urosten sievistelevät nimitykset tyttö ja poika. Tämän omituisuuden edessä olen nostanut kädet pystyyn, vaikka en siitäkään pidä. Jos vastaan tuleva koirantaluttaja huhuilee, onko minun koirani tyttö vai poika, vastaan kiltisti, että tyttö. Vain erItyisen pahantuulisena kiljaisen: - NARTTU! Sana narttu on ilmeisesti vähän rasitteinen? Joskus se näyttää herättävän hämmennystä ikään kuin olisin huikannut,  että p*llu tai v*ttu. Liika on kuitenkin liikaa  tässä tytöttelyssä ja pojittelussakin. Kun jollain keskustelupalstalla koiranomistaja vuodattaa, miten "poikani" sitä ja tätä, miten sanoin kasvattajalle, että poika plääplää,  ja eläinlääkäri totesi pojasta, päläpälä, niin tekisi mieli kysyä:-  Miksi veit lapsesi eläinlääkäriin? Eikö ihmislääkäri sentään olisi ollut parempi vaihtoehto pojalle?
 
Luontoiltaa kuunnellessa pysähdyin oikein miettimään, miksi hänittely minua niin tympäisee. Luultavasti yhdistän sen koirien inhimillistämiseen, jonka ääripäässä ovat esimerkiksi koirien häät: hauvat puetaan juhla-asuun, kutsutaan vieraita ja istutaan pöytään nauttimaan häätarjoilusta. Grrrrrr! Vielä kauheampaa on esimerkiksi takajalattomana syntyneen pennun jättäminen henkiin "eläinrakkaudesta". Aikuisena koiralle sitten asennetaan pyörällinen proteesi. Vasta näin tällaisen jutun netissä. Siinä esiintyi noutaja. Noutaja! Eli koira joka on omassa elementissään tutkimassa metsän hajuja, koluamassa ojan pohjia ja  rypemässä vedessä. (En tosin asennuttaisi proteeseja minkään rotuiselle koiralle.)
 
MiInusta koirassa on kiinnostavaa ja arvostettavaa sen ei-ihmisyys, se miten se eroaa meistä ihmisistä, vaikka meillä kosolti yhteisiä geenejä onkin. Hän on loukkaus koiran koiramaisuutta kohtaan.  Vanha sanonta toteaa: En pidä siitä, että koiraa verrataan ihmiseen. Se on liian suuri kunnia ihmiselle. Näin.