Pidin kovasti Miki Liukkosen esikoisromaanista Lapset auringon alla. (Ennen romaania Liukkonen oli jo julkaissut pari runokokoelmaa.) Kun huomasin, että Liukkoselta on ilmestynyt uusi romaani, varasin sen heti kirjastosta. Pakko myöntää, että hiki nousi otsalle, kun kävin noutamassa teoksen, n. 850-sivuisen tiiliskiven. Olen varmaan sanonut tässä blogissa ennenkin, että minusta sopiva mitta romaanille on 300 sivua:) Vähemmän on useimmiten enemmän.

Kirja ajelehti muutaman viikon ajan yöpöydältä sohvapöydälle ja takaisin, kunnes päätin ottaa itseäni niskasta ja aloitin lukemisen. Ensimmäiset 200 - 300 sivua menivät wau-efektin vallassa. Tässä kirjoittaa tuleva nobelisti! Toivottavasti löytyy kansainvälisiltä markkinoilta laatukustantaja ja osaava kääntäjä. Vähitellen aloin uupua ja kiusaantua. Tuntui, että hukun yksityiskohtien vyörytykseen. Sama tunne saattaa vallata esimerkiksi Orhan Pamukia lukiessa, joten tavallaan se on hyvä merkki. Sitä paitsi en ole  toistaiseksi hukkunut enkä hylännyt Pamukia. Mutta mistä kiusaantuminen? Kenties siitä, että aloin yhä enemmän miettiä - kunnon selitystä keksimättä - mihin Liukkonen oikein pyrkii ja pitääkö johonkin edes pyrkiä. Voisinko lukijana hyväksyä sen, että teos vain "on", että se on omalakisensa autonominen kokonaisuus, jossa lukija voi vaeltaa ja jonka ominaisuuksista voi kiinnostua ja nauttia vailla selityksen ja tulkinnan pakkoa. En tiedä. Joka tapauksessa tämä teos on kuin kaleidoskooppi, josta  ravistautuu esille aina uudenlainen mutta yhtä kaikki pirstaleinen näkymä. Lukija tuntee seisovansa Citizen Kanen hajoavien todellisuuksien peilisalissa.
 
Liukkonen kylläkin antaa itse yhden selityksen. Teoksen koko nimihän on O - romaani (tai yleispätevä tutkielma siitä miksi asiat ovat niin kuin ovat). Tavoite on megalomaaninen; kaipa sen ilmaisemiseksi tarvitaan kunnon vyörytystä. Liukkosen mielikuvituksella ei ainakaan ole mitään rajaa, ja työtäkin on riittänyt. Siitä Liukkonen kertoo esim. Yle:n haastattelussa. Henkilöitä on noin 100 (en laskenut itse vaan kuin jostain), joukossa jokunen tavis, enemmistö originelleja ja siipirikkoja. Joku on veneen alla Espanjassa, toiset Tanskassa, ydinporukka Suomessa. On kirjallisuudentutkijaa, fyysikkoa, muusikkoa, jos joitakin maailmanselittäjää, jotka tuovat kirjan sisältöön oman universuminsa, tieteen- ja tiedonalansa, fobiansa, neuroosinsa jne.  On jopa romaneja, joilla on Tuomarinkartanossa täysveriarabi, kaikista nopein. (Tjaah, en ole kuullut, että Suomessa järjestettäisiin laukkakisoja; ehkä tämä hepo kilpailee ulkomailla:)
 
Olen nyt lukenut Liukkosen kirjasta kaksi kolmasosaa ja joudun palauttamaan sen kirjastoon. En saa jatkettua laina-aikaa, koska kirjasta on (tietenkin!) varauksia. Palaan asiaan, kunhan saan teoksen uudestaan käsiini. Välitilinpäätöksenä sanoisin, että teos on nerokas. Nero ja nerokas ovat  rasitteisia sanoja, mutta parempaakaan en tähän hätään keksi. Mutta onko nerokas teksti myös koskettava ja merkityksellinen, siis itselleni, vai jääkö se minun mielessäni kellumaan omaan fiksuuteensa ilman että kymmenen vuoden kuluttua muistan siitä juuri mitään? Saa nähdä. Paljon puntaroin myös teoksen laajuutta. Tuoko muhkea vyörytys siihen sellaista sisällöllistä lisäarvoa, jota ilman se olisi "huonompi" tai jota ilman jääminen olisi lukijalle tappio?  Ollessani jossain sivulla 500 ajattelin, että ei. Ehkä olen eri mieltä, kun joskus seikkailen 750. sivun tienoilla. Otan huomioon myös sen mahdollisuuden, että olen liian pöhkö tämän kirjan lukijaksi. Toistaiseksi pidän kuitenkin kliinni näkemyksestäni, että vähemmän on enemmän, useimmiten.
 
(18.15 lisätty muutama lause)