Monilahjakkuus Anna-Leena Härkösen uutuus Valomerkki kertoo kirjailijana olemisen vaikeudesta. Kirjoittaa pitäisi, mutta juttu ei luista. Syynä on masennus, tai päinvastoin. Joka tapauksessa masennus syvenee itsetuhoisuudeksi, ainakin itsemurhalla spekuloinniksi.

Teos etenee pääosin dialogin varassa. Höpötellään niitä näitä. Välissä on jokin terävämpi heitto. Kirjailija yrittää saada tekstiä aikaiseksi. Aviomies ja ystävät tukevat.
 
Kirjailijan ammatti vaikuttaa ulkopuolisen silmin  kamalalta. Vuosikymmenestä toiseen pitäisi riittää luovuutta ja ideoita, ja työn tulokset joutuu alistamaan julkiselle kritiikille. Vielä pahempaa (?) on jäädä vaille kriitikoiden ja lukijoiden huomiota. Homma totisesti kysyy luonnetta!
 
En tiedä, miten paljon Valomerkissä on omaelämäkerrallisuutta, autiofiktiota. Mutta siis: Jos Härkönen kuvaa päähenkilössä omaa kamppailuaan masennusta ja työnsä vaikeuksia vastaan, tunnen myötätuntoa reaalimaailman A. Härköstä kohtaan ja toivon voimia.  Sen sijaan Valomerkin fiktiivinen kirjailija ongelmineen, kuten teoskokonaisuuskaan,  ei juuri hetkauttanut, valitettavasti. Luin kirjan - ja sepä siitä.