En ollut  kuullut Jevgeni Vodolazgin -nimisestä kirjailjasta, ennen kuin huomasin hänen romaaninsa Arsenin neljä elämää kirjaston hyllyssä. Kirjastonhoitajilla on erinomainen tapa asettaa esille teoksia, jotka muuten saattaisivat jäädä huomaamatta, ainakin minulta. Tartuin teokseen nimenomaan sen venäläisyyden vuoksi. Aikoinaan luin venäläiset klassikot, mutta venäläinen nykykirjallisuus on minulle aivan vierasta. Minkähän verran sitä edes suomennetaan? Olenko vain urautunut lukemaan pääasiassa kotimaista, pohjoismaista ja anglo-saksista kirjallisuutta, lisukkeena muutama japanilainen ja yksittäisiä tähtiä eri maista ja kulttuureista, mutta ei juuri Itä-Euroopasta. Mutta paikkaanpa nyt tätä aukkoa sivistyksessä, ajattelin.

Arsenin neljä elämää ajoittuu 1400 - 1500-luvulle. Eletään siis myöhäiskeskiajan ja uuden ajan taitteessa Venäjällä Kätisen kylässä. Nuori Arseni jää orvoksi isoisänsä Kristoforoksen hoiviin. Kristoforos on parantaja, joka siirtää tietonsa ja taitonsa lapsenlapselleen. Hoitokeinot ovat vähintäänkin omalaatuisia, mutta monet potilaat jopa parantuvat. Isoisän kuoltua Arseni jatkaa hänen työtään, ja hänen maineensa leviää yhä laajemmalle. Erinäisten vaiheitteen kautta Arseni, sittemmin Ambrosius ja lopulta Laurus päätyy skeemaan, jolloin hän asuu luolassa syrjäisessä metsikössä. Kun kilvoittelija Laurus sitten kuolee, häntä ovat saattamassa viimeiselle matkalle niin maalliset kuin kirkollisetkin ruhtinaat sekä tuhatpäinen kansanjoukko. Tämän vaiheen Volozginin kuvaa vaikuttavasti.
 
Keskiajan elämä on ankaraa. Ruttoepidemiat seuraavat toistaan, ja  nälänhädät niittävät sairauksien heikentämää väestöä, jota Arseni yrittää syyllisyyden ajamana ja voimiaan säästämättä auttaa. Vähitellen Arseni päätyy näkemykseen, että sairas ei parane hänen määräämänsä lääkkeen kuten rikin ja munankeltuaisen voimasta, vaan usko on se joka parantaa. Parannus tulee Jumalalta, ja Arseni on välikappale. Ortodoksinen uskonto menoineen onkin Vodolazginin teoksessa väkevästi mukana. Arsenin kotikylä on Kirilän luostarin läheisyydessä ja vaikutuspiirissä. Igumeni Innokenti on vanhan Lauruksen mentori, jonka kanssa voi keskustella myös telepaattisesti.
 
Keskiajan kuvaus ei  ole Vodolazginin teoksessa pelkkää kurjuuuden ja raakuuden esittelyä. Teoksessa on huumoria, joka usein kohdistuu ihmisten taikauskoisuuteen ja tietämättömyyteen, lempeästi. (Toisaalta näitä samoja ominaisuuksia ei myöskään kaunistella.) Kirjailija tekee myös yllättäviä heittoja nykyaikaan: keskiaikaiselta kaatopaikalta paljastuu lumen sulaessa muun roskan ohessa muovia; nuoret sällit puhuvat modernia slangia jne. Joskus ennakoidaan tulevaisuutta.
 
Vodolazginin teos ammentaa venäläisen kirjallisuuden traditiosta. Eipä ihme, sillä Vodolazgin työskentelee muinaisvenäläisen kirjallisuuden tutkijana ja on perehtynyt erityisesti keskiaikaisiin käsikirjoituksiin ja houkkien elämäkertoihin. Yhdessä elämänvaiheessaan Arsenikin on "houkka". Nämä jumalanhullut ja muut omalaatuiset tyypit ovat tulleet   tutuiksi myös esim. Dostojevskin teoksista, kuten  uskonnolliset  ja maailmankatsomukselliset pohdiskelutkin. Ja sitten on vielä se venäläinen sielu. Arsenin hautajaisissa on läsnä kauppias Siegfried Danzigista, joka tiedustelee, mitä kansaa venäläiset oikein ovat olevinaan:
 
Ihminen on teitä parantanut ja pyhittänyt elämänsä teille ja te olette piinanneet häntä koko elämänne ajan. Kun hän nyt kuolee, te sidotte köyden hänen jalkoihinsa ja vedätte häntä, ja olette tukahtumaisillanne kyyneliin.
   Sinä se olet viettänyt maassamme jo vuoden ja kahdeksan kuukautta sen päälle, vastaa seppä Averki, vaan mitään et ole siitä ymmärtänyt.
   Ymmärrättekö te itse sitten, kysyy Siegfried.
   Mekö? Seppä pysähtyy miettimään ja katsoo Siegfriediä. Emme me itsekään ymmärrä, selvähän se.
 
Arsenin neljä elämää on runsas, värikäs, tietorikas, syvällinen, sanalla sanoen kiinnostava kokonaisuus. Kiitokset Into-kustantamolle tästä löydöstä.