Nobelisti Orhan Pamukin romaani Kummallinen mieleni on alun perin ilmestynyt vuonna 2014; suomennos saatiin tänä vuonna. Tämänkin lähes 800-sivuisen järkäleen on suomentanut Tuula Kojo. Pamuk on lempikirjailijoitani, mutta aivan kaikkia suomennoksia en silti ole lukenut. Miksiköhän?

Joka tapauksessa tartuin uteliaana Pamukin uutuuteen. Jälleen seikkaillaan Pamukille rakkaassa Istanbulissa. Kaupungin laidalle kohoaa maaltamuuttajien hökkelikyliä. Sinne muuttaa myös 12-vuotiaan Mevlutin isä, joka myy kadulla jogurttia ja boza-juomaa. Kaupustelusta tulee ajan oloon myös Mevlutin ammatti. Tulokkaat ovat toivorikkaita paremman elämän tavoittelijoita. Toisia onnistaa, toisia - kuten Mevlutia isineen - ei ihmeemmin. Leivänsyrjässä kuitenkin pysytään, mihin Mevlut tosin tarvitsee ja saa  apua sukulaisiltaan. Sukulaisten apua tarvitaan myös avioliittojen solmimiseen, mutta nuoret ovat jo muuttuneet "oikukkaiksi".  Ihan mikä tahansa ei kelpaakaan. Ja isätkin jo vaativat, että tyttären on käytävä koulu loppuun.

Kummallinen mieleni on ensisijaisesti Mevlutin tarina. Se on tarina muutoksesta, jonka kelkkaan kiltti ja rehellinen Mevlut ei oikein pääse mukaan. Istanbul muuttuu; väkiluku kasvaa ja slummeja raivataan kerrostalojen tieltä. Turkki muuttuu; se modernisoituu. Kauppaan tulee teollista jogurttia, tulee  makkäreitä ja muita pikaruokapaikkoja, jotka saavat perinteisen katukaupan ahtaalle. Lopulta Mevlutin käteen laitetaan jopa kännykkä; lankapuhelinta hän ei ole koskaan halunnut hankkia. Yhteiskunnan yläkerroksien valtakamppailut  ja vallanvaihdokset humisevat jossain Mevlutin pään yläpuolella, vaikka   olihan hänelläkin  nuorena vaihe, jolloin hän kävi liimaamassa julisteita seiniin kaverinsa apuna mutta vailla omaa selkeää näkemystä, miksi niin tehtiin.
 
Kummallinen mieleni on myös rakkaustarina. Mevlut rakastuu Rayihaan, tai niin hän luulee. Itse asiassa ihastuksen kohde on Suleima, mutta Rayihan kanssa Mevlut kuitenkin päätyy naimisiin, onnellisesti. Teoksen viimeinen virke kertoo sen vielä kerran: "Olen rakastanut tässä maailmassa kaikkein eniten Rayihaa", Mevlut sanoi itsekseen. Tämän lauseen Mevlut halusi sanoa Istanbulille ja kirjoittaa seinille.
 
Pamukin teosta leimaa hänelle tyypillinen lempeä huumori. Ihmiset eivät ole eikä heidän tarvitse olla täydellisiä ollakseen rakastettavia. Teoksen henkilöhahmot ovat lihaa ja verta. Heidän elämänsä Istanbulissa on värikästä ja ankaraakin, mutta he sinnittelevät. Yksin et ole mitään; tarvitset tueksesi verkoston. Välillä riitaannutaan, kymmenen vuoden kuluttua halataan vesissä silmin.
 
Pamuk vie tarinaa eteenpäin kiireettömästi ja laveasti. Myönnän, että tuskastuin välillä ja siirryin silmäilevään lukemiseen. Ajattelin, että jutustelu on  niin umpiturkkilaista, ettei se syvimmältään raapaise minua, että Turkki tässä muuttuu, joo-o, kohautanpa sille olkapäitä. Sitten tarina imaisi taas mukaansa ja luin seuraavat pari sataa sivua Pamukin otteessa lilluen. Näin minulle on tainnut käydä Pamukin kanssa aina. Ja aina olen myös Pamukiini palannut.