Ryhdyin sittenkin kaahaamaan läpi Finlandia-ehdokkaina olleita teoksia, vaikka toisin arvelin. Viimeksi on tullut luettua Tommi Liimatan romaani Autarktis. Lähtökohta sen lukemiselle ei ollut suotuisa: lukemiseen tulee kielteistä pakkopullan makua, jos ajattelee, että nämä Finlandia-ehdokkaat "pitää"  lukea. Ei pidä. 

Syystä tai toisesta en  kuitenkaan saanut otetta Autarktiksesta, vaan ajauduin funtsimaan niitä näitä kirjojen lukemiseen liittyviä asioita kuten sitä, miksi jostain kirjasta pitää mutta toisesta ei. Pitäminen ei aina suoraan liity teoksen laatuun. Esimerkiksi Alice Munro on minulle kirjailija, jonka muutaman teoksen olen hänen maineensa siivittämänä lueskentelehtinut, todennut että joo, on lajissaan taitava, ja sepä siitä. Ei nappaa.

Vähän samalla tavalla kävi Liimatan Autarktiksen kanssa. Kirjassa ei ole mitään vikaa. Siitä huolimatta - tämä olisi kai viisainta jättää sanomatta - lähinnä pitkästyin. En kiinnittynyt henkilöihin, en tapahtumiin, en kieleen, en merkityksiin, en mihinkään. Luin kirjaa yhtä innostuneena kuin puhelinluetteloa, jollainen tänä vuonna vielä viimeisen kerran ilmestyi. Vika ei ole teoksessa vaan minussa; olen sille väärä lukija. Koska minulla ei ole mitään järjellistä sanottavaa Liimatan teoksesta, on varmaan syytä lopettaa juttu tähän.