Heidi Köngäksen romaani Sandra on niitä viime vuonna ilmestyneitä, runsaasti huomiota saaneita teoksia, jotka jäivät minulta lukematta. Kaikkea ei ehdi, mutta kirjat eivät onneksi haihdu savuna ilmaan tai katoa bittiavaruuteen, joten paikkaillen aukkoja vähitellen.

Ryhtyessäni lukemaan Sandraa minulla oli siis jo vahva ennakko-oletus, että kirja on hyvä. Siinä vaiheessa kun olin lukenut kirjasta noin 2/3, olin kuitenkin hieman pettynyt: ei huono, mutta rutiinipläjäys. Mutta sitten teoksessa alkoi sisällissodan kuvaus, ja kas, homma ryhdistyi, terävöityi, syveni ja tuloksena oli kuin olikin vaikuttava ihmiskohtalon ja kansakuntaa repineen vaiheen kuvaus. Sandran tyttärentyttären kautta teokseen on kirjoitettu myös nykyaikaan sijoittuva taso. Tämä tytär, Klaara, käy katsomassa sodan kummankin osapuolen muistomerkkejä ja toteaa:

En osannut nähdä kummankaan puolen taisteluissa mitään jaloa, en mitään ylevää, vaan pelkästään järjettömyyttä, arvaamattomuutta, julmuutta, pahimmillaan pistimien avulla toisiaan pimeässä metsässä syvässä lumihangessa tappavia miehiä. Siitä sodasta ovat toiset tehneet sankaritarinaa ja toiset marttyyritarinaa.

  Ei mikään lakkaa kuin tietämällä mitä on tapahtunut. Vasta tiedon päälle voi rakentaa unohduksen ja anteeksiannon.

Koska sodasta on tänä keväänä kulunut 100 vuotta, tietoa on nyt runsaasti tarjolla sekä fiktion muodossa että dokumentteina. Jotkut ovat kokeneet sen jo liialliseksi. Olisiko kuitenkin parempi, että sota lopultakin  käsiteltäisiin pohjamutia myöten, ja sitten olisi Klaaran kaipaaman anteeksiannon aika?