Tänään Luna palasi kotiin, samanlaisessa valkoisessa keramiikkauurnassa kuin ovat vuorollaan palanneet sen äiti ja isoäiti, Pilvi ja Tuisku. Nyt tämä verraton koirakolmikko on jälleen yhdessä.

Koska Luna oli oma kasvattini, olen nähnyt sen syntyvän ja olen silittänyt sen silkkiturkkia, kun se liukui rauhallisesti rajan taakse. Olin aikoinaan hyvilläni, kun ihanainen Pilvi synnytti ns. lehmänlaikkuisen, valkoinen-mustan pennun. Juuri sellaista olin toivonutkin. Minusta ne ovat kauniita, ja kaunotar kasvoi Lunastakin. Ei ollut harvinaista, että ventovieraat ihmiset ihastelivat sen ulkonäköä. Viimeksi näin kävi muutama viikko sitten.

Luna oli rakenteeltaan ja mittasuhteiltaan paras omistamistani havannankoirista. Yksityiskohdista haluan erikseen mainita suorat eturaajat, jollaiset olivat myös Tuiskulla ja Pilvillä. Täydellinen Lunakaan ei ollut. Alaleuka oli liian kapea, ja vaikka sillä oli alkujaan kaikki hampaat tasaisissa riveissä, ne olivat pieniä ja niitä irtosi jo ensimmäisessä hammaskiven poistossa muistaakseni kolme-neljävuotiaana. Erinomaisen rakenteensa ansiosta Luna myös liikkui hienosti: vetävästi ja pontevasti. Sen liikkumisesta tuli etsimättä mieleen rotumääritelmän sana tarmokas. Kaiken kruunasi upea turkki, joka ei olisi voinut olla laadultaan parempaa. Vaikka se oli runsas, se oli helppohoitoinen. Parinkymmenen minuutin kampaussessio kerran viikossa ja pesu silloin tällöin riittivät pitämään sen takuttomana ja silkinhohtoisena.

Lunan terveyskin oli rautaa. Siitä olen tässä blogissa kertonut useaankin kertaan, joten yritän nyt tiivistää aiheen muutamaan perusjuttuun. Polvet tutkittiin nuorena, tuloksena 0/0. Tuskin ne vanhanakaan huonot olivat, koska Luna hyppäsi 50 - 60 cm:n korkeuteen lähes ilman vauhdinottoa vielä elämänsä viimeisenä päivänä. Silmissä ei ollut HC:ta; viimeinen peilaus tehtiin 9-vuotiaana. Sen jälkeen sille kuitenkin kehittyi vanhuuden kaihi. Näkö oli kai lopulta melko huono päätellen siitä, että Luna alkoi ulkona haukkuja "haamuja". Sydämessä ei havaittu sivuääniä.

Luonteeltaan Luna oli herkkis. Sille ei saanut mutta ei kyllä tarvinnutkaan sanoa pahasti. Vielä vanhanakin se saattoi tirauttaa ilopissat, jos oli oikein kivaa - vaikkapa joku käypäläinen ryhtyi leikkimään sen kanssa. Lunalla oli myös lievää ääniarkuutta. Se säpsähteli esimerkiksi ilotulitusta ja ukkosta ja ohi jyrääviä rekkoja. Toisaalta se ei välittänyt pätkääkään kirkonkelloista, jotka rämähtivät soimaan parinkymmenen metrin päässä. (Itse kyllä säikähdin!) Ääniarkuuskin osaa  olla valikoivaa.

Leimaa-antavin piirre Lunan luonteessa oli kuitenkin ystävällisyys, ellen sanoisi sydämellisyys. Se kerta kaikkiaan rrrrakasti (tai mikä tunne se koiralla onkaan?) tuttuja ihmisiä. Vieraisiin se suhtautui  epäilevästi. Vieraasta tuli kuitenkin tuttu, kunhan Luna sai rauhassa tarkkailla häntä muutaman tovin ja mennä sitten itse tutustumaan. Eipä aikaakaan, kun se jo hyppäsi syliin ja alkoi nuolla lipsuttaa käsiä, mikä oli sen tavaramerkki. Oli suorastaan liikuttavaa, miten hyvillään  ihmiset näyttivät  olevan saadessaan "tassuterapiaa"  kuten eräs sitä nimitti. 

Kaipa Luna oli läheisriippuvainen. Se ei juuri koskaan ollut eri huoneessa kuin minä, vähintään näköyhteys piti olla.  Eroahdistusta sillä ei kuitenkaan ollut. Tämä selvisi, kun Luna jäi yllättäen ainoaksi koiraksi Tuiskun ja Pilvin kuoltua muutaman kuukauden välein. Luna jäi ongelmitta yksin kotiin, eikä sen maailma näyttänyt muutenkaan järkkyvän, vaikka se oli elänyt koko siihenastisen elämänsä, kahdeksan vuotta, nimenomaan laumassa. Tiedän, että kaikki koiraharrastajat eivät pidä "läheisriippuvaisista" koirista. Tiedän myös, että koiran käytöstä voi tulkita eri tavoin. Niin tai näin, minä nyt joka tapauksessa tulkitsin Lunan käytöksen   ystävällisyydeksi. Jouduin kyllä usein miettimään, olenko olleenkaan sen ystävyyden arvoinen, mitä olen muka tehnyt sen ansaitakseni. 

Monet kääpiökoirat ovat nirsoja, Luna ei ollut. Se tyhjensi vauhdilla ruokakuppinsa ja olisi suunnilleen seisonut päällään jonkin mitättömän koirankeksin vuoksi. Lisäksi sen hobbyna oli vaatehuoneen oven aukaisu. Miksikö? No siksi, että siellä ovat  koiranruokasäkit ja namit, joille ei ole sopivaa paikkaa keittiössä. Oven karmiin on jäänyt raapimisjäljet Lunan kynsistä. Se yritti yhä uudestaan, vaikka ei koskaan saanut pöllittyä  vaatehuoneesta ruokaa. Luna aukaisi vaatehuoneen oven myös, jos ruoka oli sen mielestä myöhässä. Sitten se katsoi merkitsevästi vuoroin minuun, vuoroin vaatehuoneeseen. Kun  koirat olivat kotona keskenään tai Luna yksinään, se aukoi kaikki suljetut ovet, kuten vessan ja kylppärin. 

Iltaisin Lunalla oli hellyttävä tapa: se kävi sanomassa hyvää yötä. Se nousi seisomaan sänkyä vasten, ja jos sitä ei huomioinut, vingahti hiljaa tai tönäisi kuonolla. Sitten sitä piti vähän rapsuttaa tai silittää. Kun homma oli hoidettu, se tepsutti omalle paikalleen koisimaan. Iltaisin olen kuulevinani Lunan kynsien rapisevan - ja havahdun siihen, ettei sitä tietenkään kuulu, ei nyt eikä enää koskaan.