Jill Santopolon romaani Valo jonka kadotimme on vaihteeksi napattu kirjaston tänään palautettuja -hyllystä. Kirjan nimi tuntui etäisesti tutulta, joten arvelin lukeneeni siitä  arvostelun. Sehän olisi suositus: kaikkein vaatimattomimpia sepustuksia ei noteerata  ainakaan laatulehtien sivuilla. Kirjan etukannella mainostetaan jonkin Kirkus Raviewsin  suulla: "Kaunis jä järkyttävä tarina, joka valloittaa lukijansa." Takakannessa kirjailija Emily Griffin toteaa, että teos on suurenmoinen.  Mitähän tämä Griffin on itse kirjoittanut? Voisin googlettaa, mutta en viitsi. Mainos on mainos.

Ja ei kun lukemaan. Kymmenen sivua, kaksikymmentä, kolmekymmentä. Apua! Hohhoijjaa. Kroooh, ZZZZ. Enää parikymmentä sivua, ja olen taistellut viidennenkymmenennen  sivun tienoille ja voin hyvällä omallatunnolla lopettaa tämän kirjan lukemisen. Kuten olen aiemminkin kertonut, minulla on periaate, etten mielellään jätä kirjaa kesken ennen kuin olen lukenut viitisenkymmentä sivua. Jotkut kirjat nimittäin  käynnistyvät hitaasti, mutta lukukokemus saattaa silti olla lopulta palkitseva. Santopolon teos ei kuitenkaan alkanut kiinnostaa, mutta sitten juolahti mieleeni, olisiko se ns. chick litiä, josta minulla on varsin hämärä käsitys. Ei siihen nyt kuole, jos lukee yhden chick litin loppuun saakka, tuumasin, ja jatkoin lukemista.

Parikymppiset yliopisto-opiskelijat Lucy ja Gabe ovat hirveän rakastuneita. Sitten tulee ryppy rakkauteen. Gabe hylkää entisen ammattinsa - mikä se nyt olikaan - ja alkaa opiskella valokuvausta. Hän pääsee urallaan eteenpäin ja saa työkomennuksen Afganistaniin. Lucy on tyrmistynyt. Gabe poistuu fyysisesti mutta ei henkisesti hänen elämästään. Joidenkin vuosien kuluttua Lucy avioituu, saa lapsia, ja vertaa koko ajan miestään Gabeen. Aviomies Darren on rakas ja rikas, mutta ei Gabe. Olisiko elämässä pitänyt tehdä toisenlaisia ratkaisuja? Voisiko elämän suuntaa vielä muuttaa ja jos, mitä siitä seuraisi?

Loppua kohden Santopolon teos jäntevöityy, saa syvyttä, uskottavuutta, pikkuisen  jopa koskettavuutta.

Summa summarum: joudun taas kerran  arvelemaan, että "vika" saattaa olla pikemminkin lukijassa kuin kirjassa. Jollekulle, no, esimerkiksi nuoremmalle (?) Valo jonka kadotimme saattaa olla nappivalinta luettavaksi. Minulle se oli armottoman tylsä ja tyhjänpäiväinen. En ollenkaan vieroksu viihdettä, mutta viihteenkin pitäisi olla hyvin kirjoitettua.

(14.10. korjattu chick litin väärä kirjoitusasu)