Brita-Kajsa (o.s. Alstadius)  on Lars Levi Laestadiuksen puolison tarina; Brita-Kajsa on myös romaanin kertoja, äänikirjassa luontevasti koko ajan äänessä. Jälkisanoissa Kettu kertoo tehneensä runsaasti taustatyötä tutustumalla lähdemateriaaliin (luettelo tästä printtiversiossa) ja keskustelemalla asiantuntijoiden kanssa. Materiaali  kuitenkin kertoo lähinnä Laestadiuksesta; tietoa Brita-Kajsasta on vain vähän. Fiktion kannalta se on hyväkin: ahtaat raamit eivät patoa mielikuvituksen lentoa eikä teksti latistu raportoinniksi.

Brita-Kajsa oli nuori ja teoksen mukaan myös raskaana mennessään naimisiin Laestadiuksen kanssa. Sen jälkeen lapsia, kläppejä, syntyy toinen toisensa jälkeen, kaikkiaan 15. Sehän ei ollut tavatonta, jos vain nainen säilyi hengissä. Laestadius oli paitsi pappi myös, kasvitieteilijä, voisi  kai sanoa. Kummassakin roolissa hän ramppasi pitkin maita ja mantuja ja suhtautui suuripiirteisesti tosiasiaan, että oli aviomies ja isä. Kun lopulta yksi Laestadiuksen naisista (jalkavaimo ja äpärälapsi Brita-Kajsan sanoin) jää pappilaan asumaan, tulee Brita-Kajsan mitta täyteen ja jalkavaimo saa lähteä, huoripukki Laestadiuksen poissa ollessa. Mitäpä väliä kaiken maailman  lortoista ja varttipilluista, mutta omassa kodissaan Brita-Kajsa ei halua suvaitsevaisuuttaan venyttää.

Laestadiuksen elämässä tapahtui suuri käänne, kun hän raitistui ja tuli uskoon, siis siihen uskoon jota hän alkoi väkevästi julistaa. Se synnytti hurmoksellisen liikkeen, jonka perillinen nykyäänkin tuntemamme lestadiolaisuus on.  Hurmoksellisuus ilmeni mm. kielillä puhumisena ja seksuaalisväritteisenä kiihkona; nuoret naiset kiehnäävät Laestadiuksenkin ympärillä. Taas on Brita-Kajsalla kestämistä.   Laestadiuksen provosoima hurmoksellinen liike johti jopa kapinan tapaiseen, jonka jälkeen sitä pyrittiin patoamaan ja Laestadiuskin siirrettiin hommiin etelämmäs Pajalaan.

Seksuaalisuus on teoksen kantava teema,   keskeisempi kuin uskonto.   Brita-Kajsa ei  ole erityisen uskonnollinen, jos on kyse nimenomaan kristinuskosta opinkappaleineen. Lappilaisten tai saamelaisten luonnonuskonto istuu hänelle paremmin. Mutta  himoa tässä romaanissa riittää. Jossain lukija-arviossa tekstiä moititaan rivoksi.  Jaa-a. Vaikea sanoa, mikä oli rivoa 1800-luvun kontekstissa, mutta eipä tekstissä ainakaan peitellä mitään, vaan kerrotaan että kulli on kova ja vittu märkä ja sitten mennään, täällä ja tuolla. Se on elämää, ei sen enempää! Sitä paitsi Brita-Kajsan seksuaalisuus on hyvin positiivista, ja hän huoltaa vittuaan lempeästi, jotta se pysyisi käyttökelpoisena sekä toistuviin synnytyksiin että akteihin vielä silloin, kun hänellä jo alkaa olla ikää. (Huomautan kainosti, että  en ole rivo, käytän genitaaleista  Ketun tekstin sanoja.)

Lappiin asemoituvissa romaaneissa on usein estotonta seksiä. Olen funtsinut, onko se realismia vai eksotiikkaa ja miten lappilaiset itse ilmiöön suhtautuvat: tympiikö se heitä vai ovatko he siitä ylpeitä vai välittävätkö asiasta pätkääkään. Ilmiöhän sijoitetaan nykyään myös Lapin hiihtokeskuksiin kuten Saariselälle, josta iltapäivälehdet sitten repivät otsikkoja. Se mikä tapahtuu Saariselällä, jää Saariselälle! 

Seksin lisäksi toinen lukijan huomion vangitseva teoksen ominaisuus on kieli kuten Ketulla aina. Se on hämmästyttävän aistimusvoimaista ja vivahteikasta. Jonkin aikaisemman teoksen yhteydessä meänkielen tai Peräpohjolan murteen taitajat  kiukuttelivat, ettei kielestään kiitetty Kettu edes osaa näitä kieliä. Ymmärrän. Itseänikin ottaa raiveliin, jos savoa kirjoitetaan väärin; mikä tahansa haoska veäntämmine  ei todellakaan ole savoa. Mutta  savolaisena en siis tunnista Ketun kielen mahdollisia "virheitä".  Joitakin ilmauksia oudoksuin, kuten usein toistutta ilmausta tärviö tai sanontaa huonossa hapessa tai verbinmuotoa syömäti vs. syömättä tai syömätä jne. Oikein vai väärin vai onko sillä väliäkään; kirjailijahan on tehnyt haluamansa ratkaisut, ja jälkisanoissa hän kiittää kielenhuoltajaa, professoria!

Laestadius kuolee ennen Brita-Kajsaa, ja hänen kuolemansa on kuvattu tavattoman hienosti.  Kaikenlaista on koettu, eikä elämä ole ollut helppoa.  Mutta kyllähän Brita-Kajsa  tätä vastuutonta lahjakasta rohkeaa ketkua, huoripukkia, Lars Leviä, niin kovin rakasti, myötä- ja vastoinkäymisissä: Sinun rinnalla mie elin sen seittemän elämää. Nyt mie elän vielä yhen ja se on minun oma. (Sitaatti kirjoitettu kuullun perusteella.)

Paljon jää tässä käsittelemättä (esimerkiksi upeasti havannoitu ja kuvattu luonto), koska postaus ei voi olla liian pitkä, joten siirryn viimeiseen asiaan: kuuntelukokemukseen. Se oli mielestäni huikea, taitavana lukijana Eija Ahvo. Ensin ajattelin, että hän värittää tekstiä liikaa mutta totuin ilmaisuun nopeasti. Eläytyvä lukutapa sopii tähän teokseen erinomaisesti kuten myös Ahvon ääni Brita-Kajsan henkilöön. Voisi sanoa, että tekstistä ja luennasta syntyy kokonaistaideteos. Kiitos lukijalle! 

Kiitos kirjasta, taas kerran! Ja jos tämä romaani ei päädy Finlandia-ehdokkaaksi kuten kävi Kätilölle,  manaan suohon koko valintalautakunnan.

Ollaan jossain Ruotsin junttilassa, Skånen takamailla, vaikka ei muistaakseni kovin kaukana suuremmista taajamista. Paikan ankeutta alleviivataan tämän tästä. Ihmisetkin ovat enimmäkseen reppanoita, niitä jotka ovat jääneet kun fiksummat ja tarmokkaammat ovat lähteneet. Tarinan kertoo Jolly. Hän ja hänen sisarensa Peggy ovat alkujaan kotoisin pohjoisesta, mutta vanhempien muutettua etelään ja kuoltua autokolarissa  he ovat joutuneet sijoitukseen etelään. Sijaisvanhemmilla, Leifillä ja Jennillä, ei ole omia lapsia, mistä Leif jaksaa syyttää Jenniä.  Perheellä on jonkinlainen maatila ja sikala ja autojen romuttamo; lisäksi vaimo työskentelee sikojen keinosiemennysasemalla. Resutaan eteenpäin miten kuten. Sitten tulee ensimmäinen raato, vahingossa, mutta ei vielä hautajaisia, koska se päätyy pakastimeen.

Sitten kuolee Leif - ja taloon astelee ja jää nuori Solbritt, Jennin kainaloinen. Kas, Jenni onkin bi. Porukka kasvaa, kun siihen hyväksytään kaksi chileläistä pakolaista, joiden oikeastaan pitäisi ilmoittautua viranomaisille. Ruumiita kertyy lisää, ja nyt ne jo haudataankin ja yksi poltetaan, kunhan tyyppiä on ensin kidutettu. Kaikki tapetut ovat pahantekijöitä, niin että paha se vaan saa palkkansa. Juu. Ja haudataanhan luonnollisen kuolemankin kohdanneet, ei sen puoleen.

Tarina on rujo ja samalla usein hauska, tragikoominen, groteski,  ei  mikään hupaisa vitsikokoelma. Ihmiset ovat taustansa ja elämän arpeuttamia. He ovat pettyneitä, tylyjä, jopa raivokkaita mutta myös lämpimiä tai ainakin hyväksyviä ja huolehtivia omiaan kohtaan, niitä joiden katsovat sen ansainneen. Huidellaanko lain väärällä puolella? Kyllä, mutta ketä kiinnostaa. Tärkeämpää on tehdä omasta mielestä oikein tai ainakin sinnepäin tai melkein, tai no, antaa olla.

Lina Wolffilla on ilmiömäinen kyky punoa tarina sekalaisista aineksista ilman että pakka hajoaa tyhjänpäiväiseksi silpuksi - ja lukija syö kädestä. Ei ihme, että tämäkin teos on voittanut August-palkinnon.

Ja ei kun lukemaan, kun olen saanut laitettua kahteen lavakauluriin uuuden kerroksen ja ja täytettyä ne mullalla. Pellolla makaa alaston nuori nainen, jonka sisälmyksiä petolinnut repivät. (Niin, taas kerran vatvotaan nuoren naisen kuolemaa.) Käy ilmi, että tämä lukioikäinen tyttö on ollut kaunis, fiksu, herttainen ja suosittu ja jopa urheilullinen, koulun maastojuoksujoukkueen tähti. Oi että! Ensin epäilykset kohdistuvat hänen poikaystäväänsä, varsinkin kun käy lmi, että pariskunta on riidellyt ja tyttö halunnut erota. Poika on komea atleetti. Miten yllättävää! Sitten tulilinjalle joutuu koulun komea (!) liikunnanopettaja, jota tyttö on syyttänyt seksuaalisesta ahdistelusta. Tapaus on pyritty peittämään hiljaisuudella. Löytyy myös joku törkimys, joka on seuraillut tyttöä tämän työpaikalla kaupan kassalla.

Poliisin tutkimuksista kerrotaan itse asiassa melko vähän, ja niiden kuvaus vaikuttaa välillä epäammattimaiselta. Poliisin lisäksi tytön kuolemaa pyrkivät selvittämään myös hänen bestiksensä ja tämän kaveri. Murha saa tietenkin pienen paikkakunnan sekaisin ja varsinkin nuoret naiset pelon valtaan. Hankalinta on toki tytön yksinhuoltajaäidillä ja  epäiltyjen läheisillä: onko meidän poikamme tosiaan murhaaja; saalistaako kihlattuni teinityttöjä; miksi työtoveri tarvitsee minulta alibin, joka ei ole totta? 

Lopulta murha tietenkin ratkeaa. Oli helppo arvata, kuka on murhaaja. Vihan varjot on nopealukuinen peruspläjäys tässä genressä. Ei huono, mutta ei mitenkään omaperäinen eikä sen vuoksi mieleenpainuva.

Mutta näin kävi: Organisaatio A on lähi- ja paikallinen toimija, toki myös osa valtakunnallista organisaatiota. Kurssi oli mielenkiintoinen ja talven aikana olisi ollut tarjolla myös lisäkoulutusta, mutta ei tekemistä uudelle vapaaehtoiselle! Joskus loppukeväällä tilannetta toki pahoiteltiin. Ei jatkoon.

Kunnan hallinnoiman organisaatio B:nkin kurssi oli kiintoisa, tosin esille tullleet asiat olivat varsin samankaltaisia kuin A:n kurssilla. Heti kurssilla kävi ilmi, että organisaation kahdesta toimintatavasta toinen oli kutakuinkin kuollut kirjain, toinen paremmin hengissä. Niinpä minulla oli tilaisuus osallistua talven aikana toimintaan peräti neljä (!) kertaa, lisäksi oli tarjolla erilaisia kokoontumisia, joissa myös kävin. Ei jatkoon. 

Organisaatio C on valtakunnallinen toimija. Taas kävin kurssin, tällä kertaa vähän erilaisen kuin edelliset, ja lisäkoulutustakin on talven aikana ollut tarjolla. Tässä organisaatiossa saa itse päättää osallistumisensa määrän, mikä on tietysti aivan erinomainen asia. Vähitellen kävi ilmi, että vapaaehtoisten "menestymistä" myös seurataan. Vähän tympeää, mutta ehkä se on  tarpeen? Jatkoon silti.

Organisaatio D:kin on valtakunnallinen toimija. Sen kurssit ovat edellisiä vaativampia, eikä niille edes pääse vain oman ilmoittautumisen perusteella. Ennen kuin kerkesin pyrkiä kurssille, toiminnassa mukana oleva arveli, ettei tässäkään organisaatiossa niin hirveästi ole hommia ainakaan sillä sektorilla, jonne olisin ollut suuntautumassa. Jassoo! Ei väkisin. Ei jatkoon mutta harkintaan.

Nyt vapaahtoistyötkin alkavat jäädä kesätauolle. Tauolla voi fundeerata tilannetta. Luultavasti katsastan syksyllä vielä yhden järjestön eli SPR:n. Mutta mutta. Kaikki edm. organisaatiot järjestävät jatkuvasti (?) uusia kursseja. Tulee kyllä mieleen, että miksi. Senkö vuoksi, että rahoittajille pitää pystyä osoittamaan toiminnan aktiivisuus, jota kurssit demonstroivat?  Ymmärrän toki, että on vaikea arvioida, kuinka moni kurssitetuista vapaaehtoisista jää mukaan toimintaan tai kuinka moni entisistä lopettaa, mutta silti tuntuu, että kurssien järjestäminen on myös rutiinien pyörittämistä. Kun julkisuudessa on - enimmäkseen varmaan syystä - paheksuttu vapaaehtoistoiminnan rahoituksen supistamista, tulee kuitenkin mieleen, lähtisikö tältäkin sektorilta toimintaa järkeistämällä ja tiivistämällä jokunen miljoona vielä tähdellisempiin tarkoituksiin. Vapaahtoistyön kenttähän on laaja ja kirjava. Kaikki vapaaehtoistyö on jossain mielessä tärkeää, mutta kyllähän painotuksissa olisi eroja, jos ne vain haluttaisiin nähdä ja uskallettaisiin tehdä kipeät johtopäätökset.

Henkilö A on kiinnostunut tehtävistä, mutta ei haluaisi mennä kokoontumiseen, koska ei tunne sieltä ketään. Höh! Henkilö B ilmoittaa lähtevänsä mukaan. Hänkään ei kuulu toimikuntaan, mutta tuntee  joten kuten useitakin jäseniä. Näin sovitaan.

Henkilö B saapuu paikalle ja huomaa, että toimikunta on asettunut pöydän ääreen, jonkinlainen vetäjä istunee päädyssä, ja muutama istuu pöydän ulkopuolella, koska ei ole sen ääreen mahtunut. Sitten saapuu paikalle myös henkilö A ja tervehtii porukkaa. Muutama nyökkää, muutama vilkaisee ja selin olevat eivät reagoi mitenkään. Meneillään oleva keskustelu jatkuu.

Henkilö B tarkkailee tilannetta. Se on kai tavanomainen: vetäjä ja pari muuta ovat aktiivisia, kourallinen kommentoi muutaman kerran ja osa vaikenee. Tämän tästä nauretaan herakasti sisäpiirivitseille, joita B:kään ei ymmärrä. Henkilö A käyttää muutaman puheenvuoron. Lopuksi sovitaan seuraavan kokoontumisen ajankohta. Henkilö A ei merkkaa sitä muistiin. Miksi? kysyy B jälkeenpäin. - No, porukka vaikutti sisäänlämpiävältä, ei siihen oikeasti kaivattu uusia ihmisiä. Jahas!

B arvelee, että A:n tulkinta on turhan jyrkkä. Notkumalla muutamaan kertaan ulkokehällä päässee vähitellen lähemmäs ydintä ja lopulta sisäpiiriin. Mutta toisinkin voisi menetellä, funtsii B. Siis näin: 1) Asettaudutaan istumaan siten, että kaikki näkevät toistensa kasvot eikä kukaan varsinkaan jää toisten selkien taakse. 2) Kun uusi jäsentarjokas saapuu, tervehditään ja huomioidaan hänet muutenkin (kiva kun tulit, sanotaan nimet, täällä olisi vapaa paikka,  tms. mikä nyt tuntuu luontevalta). 3) Tulokas pyritään osallistamaan esimerkiksi reagoimalla hänen puheenvuoroonsa sen sijaan, että se tuntuisi olevan kuin ilmaa tai kysymällä häneltä jotain jne. 4) Tilaisuuden loputtua esim. vetäjä voisi vaihtaa muutaman sanan tulokkaan kanssa.

Eli tilaisuuden pitää olla tulokkaalle kaikin tavoin avoin ja vastaanottava eikä pois sulkeva. Auttaako se? Sitäpä minä en tiedä.

Kysymys tietenkin kuulu, miksi alastaan innostuneet ja työtään viitseliäästi hoitavat ihmiset lyövät hanskat tiskiin. He väsyvät. Opettajiksi valikoituneet ihmiset ovat useimmiten tunnollisia suorittajia, ja kun suoriutuminen omien standardien mukaan mallikkaasti käy mahdottomaksi, muuttuu  työ sietämättömäksi. Opetussuunnitelmat vaihtuvat ennen kuin edellinenkään on ajettu kunnolla sisään, eikä uutta ole pohjustettu esimerkiksi kunnollisella tutkimuksella. Rajallisessa ajassa pitäisi käydä läpi ylivoimainen määrä oppisisältöjä, ja uutta lisätään entistä karsimatta. Opetussuunnitelma huitelee jollakin yläabstraktion tasolla kaukana tavallisen lukiolaisen kokemusmaailmasta ja resursseista. Tämä kuormittaa sekä opettajia että oppilaita. Oppilailla on yhä enemmän ongelmia, joita koulun odotetaan ratkovan. Opettajien oletetaan kirjaavan ja raportoivan kaikesta ja olevan myös vapaa-ajallaan tavoitettavissa Wilma-viestein.

Rajamäen romaanissa minua huvitti Veso-päivän kuvaus, futuristi taisi olla asialla, sekä  oppimateriaalin esittelijän pullantuoksuinen pälätys, ja olikohan mukana myös kamala tyky-päivä? Oli joka tapauksessa rentouttavaksi tarkoitettu tuokio, jolle koko ajan valuu ihmisiä myöhässä, kunnes ohjaaja haluaisi lukita oven, mutta sitä ei sallita, koska joku on kuulemma vielä tulossa. Eli opettajat käyttäytyvät huonosti. Vaikka tässä on kyse koulusta, monella muullakin työpaikalla varmaan tunnistetaan samankaltaiset tilanteet.

Rakastin myös luetteloa siitä, mitä romaanin lehtori kertoo vihaavansa: 

Vaikka lehtori on monesti loukkaantunut tuntemattomien kollegoidensa puolesta, hän samaan aikaan usein itsekin vihaa ammattikuntaansa.

Hän vihaa opettajaristeilyjä ja opettajille suunnattuja teatteriesityksiä, Educa-messuja, kustantajien kirjaesittelyjä ja äidinkielenopettajien viimeisten kesälomapäivien kokoontumisajoja.

Hän vihaa opettajien pikkujouluja ja pikkujoulutoimikunnan laatimia ohjelmia, joihin kaikkien halutaan osallistuvan, sekä humalahakuisesti juovia kollegoitaan, jotka alkavat parin siiderin jälkeen haukkua koulun johtoa.

Jne. Opettajalla on näitä vihan kohteita nautittava lista. Teoksen kannalta on sitä paitsi hyvä, ettei se esitä opettajia vain  pylväspyhimyksinä tai  työnsankareina. Oppilaisiin eli nykykielellä opiskelijoihin lehtori suhtautuu myönteisesti mutta tuo esille myös muutoksen heidän asenteissaan ja toiminnassaan, joista kumpikaan ei kevennä lehtorin työtaakka, päinvastoin.

Koulu on hieno kurkistus lukion arkeen, eikä vain siihen; lehtori on toki muutakin kuin opettaja. Kirja varmaan kuluu opettajien käsissä, mutta ennen kaikkea sille toivoisi lukijoita ammattikunnan ulkopuolelta, varsinkin päättäjistä. Ja sopisihan se vanhempienkin lukea, miksei opiskelijoidenkin, sivujahan on vain 241. Ei ylivoimaista?

Lukion sivistysihanteena on pyrkimys totuuteen, hyvyyteen, kauneuteen, oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan. Lukion opetussuunnitelman perusteet (2019)

Yllä oleva virke lopettaa Tiina Rajamäen romaanin Koulu.

Havannankoiraksihan Rosita ei vielä ole mikään vanhus, mutta alkaa toki lähestyä kolmatta ikää kuten iäkkäistä ihmisistä sanotaan. Rakastan koiria mutta aivan erityisesti pentuja ja vanhuksia. Pennut ovat hauskoja ja valloittavia, vanhukset hellyttäviä ja liikuttavia, jos vain kunto säilyy sellaisena, että koiran elämä vaikuttaa elämisen arvoiselta. Vanhat koirat tietävät kaiken, ymmärtävät kaiken  ja osaavat kaiken, mikäli  haluavat eivätkä  jo ala dementoitua. Kuulo voi olla valikoiva, mutta namipussin rapina terästää kummasti kuuloaistia. 

Vanhetessaan Rosita ei toistaiseksi ole juuri muuttunut. Paino nousi sterkkauksen jälkeen, mutta erinomainen Hill´s Mini weight loss & maintenance prescription diet palautti sen rivakasti normaaliksi. Vieroksun yleensä kaikenlaista mainostamista tässä blogissa, mutta tätä voin suositella, vaikka se sisältää esimerkiksi viljoja, muistaakseni myös vehnää, jota olen vältellyt Rositan ruokinnassa.  Tavalliset kevytsapuskat eivät auttaneet.

Itsepäisyyttä on Rositalle tullut lisää. Kun Rosita tahtoo, että nyt käännytään vasemmalle eikä mennä suoraan, se puolustaa näkemystään sinnikkäästi. Joskus tottelen, joskus en. Se on myös alkanut komentaa minua muutenkin. Jos palkkionamia ei ala kuulua tilanteessa, jossa Rosita olettaa sen saavansa, se haukahtaa, ensin maltillisesti, sitten topakammin. Jos se olisi pentu, komentaminen olisi ehdoton ei eli en noteeraisi sitä mitenkään enkä varsinkaan palkitsisi herkulla, mutta vanhuksilla on etuoikeuksia ja erivapauksia. Rosita on myös keksinyt ruveta vingahtelemaan vienosti toivossa, että nostan sen sohvalle. Ellen nosta, se hyppää sohvalle itse.

Rosita on myös kehitellyt hassun tavan. Kun asetun aamulla pöydän ääreen aamupalalle, Rosita pujahtaa usein pöydän alle, paneutuu makuulle ja laskee päänsä jalkapöydälleni. Siinä sitten istun jalka puutuneena. Enhän tietenkään voi muuttaa jalan asentoa Rositaa häiritsemättä! Miksi se näin tekee ja miksi vain aamulla? Sen kun tietäisi.

Ymmärrämme toisiamme telepaattisesti tai lyhyestä vilkaisusta, huokaisusta  tai muusta ruumiinkielestä, joten sanoja tarvitaan vain vähän. Sanat ovat lepertelya varten. Vanhenemme hyvässä yhteisymmärryksessä. Tallustamme  käsi kädessä, korjaan  tassu kädessä, toisiamme tukien, kohti auringonlaskua:) 

(20.30 muutettu tai lisätty muutama sana.)

(17.5. klo 9.20 lisätty juttu aamuisesta rituaalista ja korjattu pikkuisen sitä sun tätä.)

Romaani liikkuu kahdesssa aikatasossa. Noin vuodesta 2014 on harpataan  vuoteen 2219, mikä on romaanin nykyhetki. Maailma on monin  tavoin mullistunut. Ilmaston muutos on edennyt ja merien vedenpinta noussut. Laajat sodat ovat runnelleet  ihmiskuntaa ja  ympäristöä ja vetypommin räjahdyksen aiheuttama tsunami tuhonnut Atlantin rannikkokaupunkeja.  Brittein saarista on tullut saarien verkosto, ja liikkuminen niiden välillä on sekä vaivalloista että usein vaarallista. Nigeriasta on tullut uusi suurvalta, ja Amerikka on hajaannuksen tilassa.

Jotain vanhaa on sentään hengissä: kirjallisuutta  ja historiaa tutkitaan, kituliaasti, koska  humanistisia tieteitä arvostetaan vielä vähemmän kuin nykyään. Kirjallisuudentutkija Harry tutkii lähes pakkomielteisesti 2000-luvulla eläneen runoilija Francis Blundyn  tuotantoa ja varsinkin kadonnutta runoelmaa, joka tunnetaan vain aikalaiskertomuksista, kuten kirjeistä ja sähköposteista. Harry uskoo, että alkuperäinen teksti on olemassa ja pyrkii löytämään sen. Harry on on/off-suhteessa Rosen kanssa, joka on puolestaan historiantutkija.

Blundyn runoelma on syntymäpäivälahja hänen puolisolleen Vivienille. Bundy lukee runoelman itse ja antaa sen sitten vaimolleen. Kuulijoina ovat syntymäpäivävieraat: sukulaisia ja ystäviä, enimmäkseen kirjallisia älykköjä, joukossa joku "tavallinen". Runoelman huimaksi paisunut maine pohjaa näiden vieraiden kertomuksiin, joita Harry jäljittää ja tulkitsee. Tutkimuksen edetessä runoelman maine alkaa rakoilla. Oliko se sittenkään niin loistava kuin jälkimaine antaisi olettaa?

Tämä kirjan ensimmäinen osa on tutunturvallista, ellei suorastaan vähän haukotuttavaa tekstiä. Näitähän on nähty ja luettu: brittiälykköjä tai "älykköjä" kokoontuu jonkin asian tiimoilta jonnekin, sanansäilää heilutetaan, ollaan ironisia, vittuillaan toisille ellei suoraan, niin selän takana, riitaannutaan.  Jälkeenpäin jauhetaan, mitä tuli sanottua ja miten sanottu pitäisi tulkita ja mikä tulkinta on väärä ja eipäs, sekä ruoditaan osallistujia. Kukin versioi tilaisuudesta oman totuutensa, ja tarinat alkavat elää omaa elämäänsä.  Kirjailijoista mainittiin tälläkin kertaa  T.S. Elliot, Sylvia Plath, William  Wordsworth, muistaakseni myös Virgia Woolf, kenties John Keats, nämä pakkopullat. (Kirjan lukemisesta on jo muutama viiikko, joten en ole varma kaikista nimistä.) 

Toisessa osassa teos kuitenkin ryhdistyy. Harry ja Rose löytävät kirjallisen dokumentin, laajahkon tekstin,  alkuperäislähteen, joka kuvaa tapahtumat taustoineen, toki jälleen yhden, mutta keskeisen  kokijan näkökulmasta. Tiedon palaset asettuvat uuteen asentoon. Emme tienneet, mutta nyt tiedämme, siis tämän mutta emme kaikkea. Emme koskaan? Epätäydellisinä olioina joudumme tyytymään siihen, että emme muista emmekä tiedä. Se pitää ymmärtää ja pitänee hyväksyä.

Tämä sepustus on pintaraapaisu fiksusta ja moniulotteisesta teoksesta. Tämmöistä täällä kertaa. Puutarha kutsuu!

Puhe myös istui hyvin Charlesin persoonaan, ja hän esitti sen mainiosti: puhui, ei vain lukenut, otti katsekontaktia ja elehti sisällön mukaan. Suomalaiset poliitikot ja muutkin puhujat saisivat ottaa oppia brittien ja amerikkalaisten puhekulttuurista. Meillähän puhe tarkoittaa tekstin sisälukua. Tylsää! Myös latinot ovat hyviä esiintyjiä, mutta ehkä liiankin lennokkaita suomalaiseen makuun?

Kriitikko kyllä luulee itsestään suuria, onhan hän mielestään ollut ja olettaa yhä olevansa alallaan merkittävä toimija. Pääkoppansa sisällä hän taistelee tuulimyllyjä vastaan.  Vähitellen kriitikko irtaantuu yhä kauemmas realiteeteista, ja kyse alkaakin olla hänen dementoitumisestaan ja hiipumisesta pois elävien kirjoista. Mitä kriitikko olisi eniten uraltaan ja elämältään toivonut? Arvostusta. Teoksessa mainitaan useampaan kertaan, miten heikko on kriitikon ammatin sijoitus ammattien rankinglistalla. Kriitikko fantasioikin itselleen upean uran ja kohtelun Kirjamessujen kuningattarena. Sen pituinen se.

Sahan teos ei mielestäni sano mitään uutta sen enempää kulttuuriskenen "rappiosta" kuin dementoitumisestakaan. Ensin mainittu olisi kiinnostanut itseäni enemmän; jälkimmäistä on jo käsitelty runsaasti sekä tietoteksteissä että fiktiossa, mukaan lukien elokuvat ja näytelmät. Henkilökuvana Kriitikolla on puolensa, mutta jotain teennäistä, pinnisteltyä, olin siinä havaitsevani. Teoksessa on myös huumoria, mutta huumorintajutonta seei paljon naurata.Että semmosta.