Koska olen eläkeläinen, minulla on aikaa tankata sanomalehteä sekä arkena että pyhäpäivinä. Työssäkäyvien tilanne on erilainen. Silloin kun heillä olisi aikaa lukea, lehdet eivät tule tai edes ilmesty. Rahastahan se on kiinni. Toista oli ennen. Mitenkähän rahat riittivät, vaikka yhteiskunta ja ihmiset olivat köyhempiä? 

Kari Angeria - Risto Linturi: Elämän tarkoitus ja tekoäly. Tarinoita ihmisyyden rajalta.

Kirjan nimi yllätti minut: miten elämän tarkoitus kytkeytyy tekoälyyn; kaikkeen muuhun olen sen otaksunut kytkeytyvän. En oikeastaan sisäistä asiaa tämän teoksen luettuanikaan, mutta kirja on todella mielenkiintoinen. Kaltaiselleni tekoälymaallikolle se avaa näkymiä, joista en ole tiennyt mitään. Kehitysmahdollisuudet ovat huimia, mutta myös ahdistavia. Mikä on ihmisen osa tekoälyn hallitsemassa (?) maailmassa? Voinko olla hyvilläni, että sain elää valtaosan elämästäni ilman tekoälyä vai haluaisinko syntyä uudelleen tekoälymaailmaan, jos se olisi mahdollista? Sen ainakin tiedän, että tunnen tekoälyn ja eräiden muiden trendien edessä ääretöntä avuttomuutta. Minulla ei ole osaa eikä arpaa siihen, mihin suuntaan ihmiskuntaa viedään, olinpa siitä mitä mieltä tahansa. Voin vain yrittää sopeutua, mikä on aika masentavaa.

Chloe Dalton: Ystävänä jänis

Ystäväni jänis perustuu käsittääkseni tositapahtumiin. Kirjailija lähtee kävelylenkille ja huomaa märällä polulla kyhjöttävän jäniksenpoikasen. Hänen palatessaan poikanen on yhä samalla paikalla. Niinpä hän päättää ottaa sen mukaansa, koska arvelee, että sen emolle on tapahtunut jotain ja poikanen menehtyisi ilman emoaan. Tämä saattoi olla virhearviointi, minkä kirjailija oppii perehtyessään tarkemmin jänisten elämään.

Joka tapaksessa kirjailija alkaa ruokkia jänistä tavoitteenaan vapauttaa se myöhemmin luontoon. Siitä syystä hän pyrkii pitämään jäniksen mahdollsimman "villinä" niin että se säilyttäisi ihmisarkuuden. Projekti osoittautuu vaikeaksi, mutta kirjailija on tavattoman viitseliäs ja jänis pysyy kuin pysyykin hengissä. Vähitellen jänis saa lisää vapautta ja lopulta se voi halutessaan poistua sekä talosta että sitä ympäröivästä puutarhasta. Kuitenkin se aina palaa taloon.

Kirjailija paneutuu yhä laajemmin jänikseen eläinlajina, ja siinä sivussa hän alkaa pohtia, millainen on ylipäänsä ihmisten ja eläinten suhde, miten ihmiset kohtelevat eläimiä ja miten he vaikuttavat ympäristöönsä, sen faunaan ja flooraan. Kirjailija "vihertyy" ja alkaa toimia  kohentaakseen edes omaa lähiympäristöään kasveille ja eläimille sopivammaksi. Pieni jänis on näin sysännyt liikkeelle muutoksen tässä ihmisessä.

Ja sanonpa vielä lopuksi, että kirjailija suhtautuu jänikseensä uskomattoman huolekkaasti ja rakastavasti ja sen erityisyyttä kunnioittaen.

Karl Ove Knausgård: Yökoulu

Kun aikoinaan sain Taisteluni-teossarjan viimeisen osan luettua loppuun, päätin että tämä  oli nyt tässä, Knausgårdia en enää lukisi. Se ei johtunut siitä, että olisin pitänyt Knausgårdia huonona vaan siitä, että kuusi osaa oli kuitenkin liikaa, vaikka teosten sisältö on moninainen. Päätös on pitänyt tähän saakka. Sitten luin useita ylistäviä arvioita Yökoulusta, jossakin taidettiin sanoa sitä jopa Knausgårdin parhaaksi teokseksi. Jahas! Onhan se sitten luettava, arvelin.

Yökoulua on reposteltu niin paljon, että puutun vain yhteen asiaan, sen päähenkilöön, ja jätän syrjään Faustit sun muut sekä kulttuurisen kontekstin, johon päähenkilö on istutettu. Päähenkilössä eli Kristianissa  on siis kyse alkujaan norjalaisella maatilalla varttuneesta nuoresta miehestä, joka on lähtenyt Lontooseen opiskelemaan valokuvausta ja tullut viettämään joulua lapsuudenkodissaan. Jo kotona käy ilmi, ettei Kristian ole miellyttävimpiä ihmisiä. Hän on ärtyisä, täynnä itseään ja suhtautuu viileästi ja alentuvasti muihin ihmisiin ja lähteekin suuttuneena kesken loman takaisin Lontooseen.

Sama meno jatkuu Lontoossa. Ongelmat ovat muiden ihmisten syytä, mutta toisaalta heitä voi aina käyttää hyväkseen. Lopulta Kristian alkaa kuitenkin olla aika huonossa jamassa, kunnes salaperäinen Hans pelastaa hänet sekä oikeuslaitoksen kynsistä että opiskelijana. Kristian alkaa menestyä, ja ajan oloon hänestä kehittyy alansa huippu. Kristian on myynyt sielunsa.

Kristianin perusolemus ei vuosien vieriessä muutu. Panssarissa on kuitenkin pieni halkema, hänen kuusivuotias  poikansa Leo. Kristian ainakin  yrittää suorittaa tai  esittää isyyttä. Välillä se toki vaikuttaa teeskentelyltä. Kun poika pitää Kristinia kädestä heidän kulkiessaan kadulla, Kristian miettii, milloin voisi jo irrottaa käden. Ehkä pari sataa  metriä vielä? Kun poika ei halua lähteä kaupungille, Kristian päättää, että kylläpäs haluaa ja unohtaa pojan kesken kaiken. Mietin pitkään, onko Leo Kristianille kuten muutkin ihmiset, jotain josta voi hyötyä. Romaanin loppukäänteissä sitten päätin, että  Leo oli Kristianille  tärkeä, pystyipä hän Leoakaan rakastamaan tai ei.

Kristianin henkilö on taitavasti rakennettu ja kiinnostava ja sai minut lukemaan vielä yhden Knausgårdin. Teoksen ansiot eivät tietenkään rajoitu vain Kristianin henkilökuvaan, mutta en siis rupea repostelemaan teoksen muita puolia. Pakko tunnustaa, että Knausgård on ammatissaan pätevä.

Suna Vuori: Esa-Pekka Salonen, Teemat

Sanonpa heti aluksi, että Suna Vuoren Salosesta kirjoittama teosjärkäle on poikkeuksellisen mielenkiintoinen! Se ei ole elämäkerta, vaikka seuraakin Salosen vaiheita musiikin opiskelijasta nykyhetkeen hänen muusikkouttaan ja uraansa painottaen. Siinä sivussa tulee käsiteltyä kaikenlaista, koska Salosen kiinnostuksen kohteet ovat moninaiset.

Itselläni ei ole minkäänlaista musiikillista koulutusta, joten olen musiikin harrastajana (eli kuuntelijana)  ehta maallikko. Kuuntelen musiikkia fiilispohjalta analysoimatta teoksia sen kummemmin ainakaan musiikinteoreettisin käsittein tai työkaluin. Senpä vuoksi oli suorastaan etuoikeus tutustua siihen, miten huippuammattilainen lähestyy teoksia ottaakseen ne haltuun ja miten hän kapellimestarin roolissaan toimii. Salonenhan on paitsi kapellimestari, myös säveltäjä. Säveltäminenkin on minulle lähinnä mysteeri, ja siitä olisin halunnut lukea enemmänkin: miten jokin laajahko sävellys rakentuu aivan nollapisteestä aloittaen lopulliseen muotoonsa ja ensiesitykseensä. Toki säveltämistäkin avattiin, ei se jäänyt käsittelemättä.

Salonen on ollut monessa mukana ja uskomattoman työteliäs. Laaja-alaisuus tuo teokseen kiinnostavia ihmisiä ja näkemyksellisyyttä musiikin ulkopuoleltakin. Vuori on myös haastatellut Salosen kanssa työskennelleitä ihmisiä. Kaikki suitsuttavat Salosen musiikillista lahjakkuutta, terävää älyä ja idearikkautta mutta myös hänen muita ominaisuuksiaan kuten mutkatonta suhtautumista ja pönöttämisen välttämistä ammatillisissa tilanteissa. Salonen toteaakin, ettei pidä maestrokultista. Hän arvelee olleensa nuorena  tiukkapipo varsinkin sen suhteen, mikä on "oikeanlaista" musiikkia ja mikä ei, mutta avartaneensa iän karttuessa  käsityksiään.  

Tämän teoksen luettuaan ei tarvinnut pohtia, miksi ihmeessä käytti aikaansa sepustukseen, josta ei jäänyt mitään käteen. Nyt jäi! Ihmiskunnalla on toivoa niin kauan kuin keskuudessamme on ihmisiä, joilla on jotain annettavaa. Kiitos!

Mattiesko Hytönen: Kuusi viiltoa

Muistan Hytösen pakinoitsijana tai kolumnistina - mitä ne tekstit nyt olivatkaan - jonka tekstit olivat tympeitä. Tekstiensä vuoksi Hytönenkin tuntui ikävältä tyypiltä, vaikka en toki tiennyt, millainen hän oli yksityishenkilönä, ihmisenä. Nimi jäi kuitenkin mieleen. Kun huomasin, että Hytöseltä on ilmestynyt kirja Kuusi viiltoa, ajattelin, että vilkaisen.

Hytösen teos kertoo Hytösestä. Hän on sairastunut eturauhasen syöpään. Se leikataan ja alkaa rankka toipumisvaihe.  Lopulta elämä normalisoituu, ainakin sunnilleen jos ei aivan entiselleen. Ja kas, esitteleehän  Hytönen yhden   inhimillisen piirteensäkin: hän suhtautuu lämpimästi eläimiin. Ei siis aivan mulkku:)

Hytösen teosta voi suositella vertaistueksi eturauhassyövän kanssa kamppaileville. Muut voivat lukea sen uteliaisuuttaan.

Jutun aiheena on keski-ikäisen miehen seksi ja se, mitä hän saa siitä sanoa. No mitä niin päräyttävää sanottavaa Vehviläisellä on aiheesta, että se on ollut syytä levittää neljälle sivulle, joista tosin yksi on kuva? Semmosta, että ihminen muuttuu elämänsä aikana ja niin muuttuu myös hänen suhteensa seksiiin. Ajatella! Ja tämänkin oivalluksen printtaamiseen on tuhlattu paperia, jonka valmistamiseen on kaadettu metsää.

Ymmärrän perinteisen median ja varsinkin printin ahdingon. Mutta silti: eikö nyt mahtavassa Hesarissakaan keksitä mitään muuta aihetta vanhojen lukijoiden säilyttämiseksi ja uusien houkuttelemiseksi kuin seksi? Sitähän Hesari nykyään tuuttaa kaikilla alustoillaan.  Tietenkin seksi kiinnostaa, mikä varmaankin näkyy klikkauksina. Mutta toisaalta seksistä puhuminen/kirjoittaminen on jo niin triviaalia, ettei se  enää ole "rohkeaa" tai "uskallettua". Tabuistakin höpiseminen alkaa olla väsynyttä.  Niinpä seksin huomioarvon luulisi laskeneen. Vai eikö? Toimituksissahan se tiedetään.

Aloitin muinoin Hesarin tilaamisen sen kulttuurisivujen vuoksi. Kaikesta muusta pysyin mielestäni kärryillä maakuntalehden yms. avulla, mutta en siitä, mitä valtakunnan (eli Helsingin) tasolla kulttuurissa tapahtui. Siihen maailmanaikaan kulttuuri tarkoitti lähinnä korkeakulttuuria. Nykyään Hesarin kulttuurisivuja hallitsee populaarikulttuuri. Mikäpä siinä, mutta itseäni se ei kiinnosta. Yhä useammin ihmettelen, mihin oikeastaan tarvitsen Hesaria. 

Aikakauslehdistä ainakin perinteistäkin perinteisempi Suomen Kuvalehti on vieä säilyttänyt tiukan asialinjan. Mutta miten käy SK:n, kun boomerit siirtyvät tuonilmaisiin? Veikkaan, että heikosti, valitettavasti.

Lapsuus oli keskiluokkainen ja onnellinen ainakin isän melko varhaiseen kuolemaan saakka. Tästä huomattavasta vastoinkäymisestä huolimatta leskiäiti ymmärsi ja tuki tyttärensä halua kouluttautua, jopa  vaativalle ja naiselle poikkeukselliselle alalle. Wivi valmistui arkkitehdiksi ja osoittautui ammatissaan lahjakkaaksi. Hänen aikalaisiaan olivat maineikkaat Gesell, Saarinen ja Lindgren. Tamperelainen Lönn asettui asumaan ja työskentelemään Jyväskylään, jossa hän tutustui Hanna Parviaiseen. 

Hanna Parviainenkin oli poikkeuksellinen ihminen. Hän hoiti maatilaansa ja johti veljensä kuoltua perheen sahateollisuusyritystä. Hänestä tuli myös Suomen ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos. Nämä lahjakkaat naiset ystävystyivät, ja sitten heistä tuli myös rakastavaisia. Lesbous ei tietenkään ollut sallittua, mutta jotenkin kai naisten lesbous oli helpompi tulkita tai naamioida ystävyydeksi kuin miesten homous. Vähintään lähipiiri tiesi asioiden todellisen laidan, ja Wivin äiti sitä paheksuikin, mutta  vakavia ongelmia tai skandaaleja ei suhde ilmeisesti aiheuttanut. Wivillä ja Hannalla oli asuntomyös  Pariisissa, jossa he varmaankin saivat vapaammin elää haluamallaan tavalla.

Teos etenee kronologisesti. Se on lukijalle helppoa mutta myös tylsänpuoleista. Nyt Wivi suunnittellee sitä rakennusta ja nyt tätä, ja sitten seuraavaa. Ja taas. Soininen kuvaa kyllä suunnittelun prosessia ainakin maallikkolukijan mielestä uskottavasti. Tälle nostan hattua. Lönn rikkoi lasikattoja, mikä ei ollut aina, jos koskaan helppoa. Hänen suunnitelmiaan lytättiin sukupuolen perusteella: eihän nainen voi ymmärtää, miten paloasema pitää suunnitella! Tämä oli kiinnostavaa. Suhdetta Hanna Partaseen kuvataan varovaisesti.  Ymmärrän ratkaisun. Mistäpä tiedämme, miten he rakkauttaan toteuttivat. Sitä paitsi tekstiin väkisin ympätyt  rakastelukohtaukset ovat enimmäkseen vaivaannuttavia.

Mutta onko siis biofiktio viheliäisempää kuin autofiktio? Jaa-a. En fanita kumpaakaan, mutta en halua myöskään tyrmätä kumpaakaan. Luen genreä harvakseltaan. Joskus lukukokemus on palkitseva, joskus ei, mutta sehän koskee kaikkea kirjallisuutta. Mitä Wivi Lönniin tulee, hänestä olisin mieluummin lukenut elämäkerran kuin paneutuvan mutta vähän tönkön romaanin. Tämä on preferenssini melkein aina. Hyvin kirjoitettu elämäkerta lyö kirkkaasti laudalta tusinabiofiktion.

Lisäys klo 20.35: Viikon aikana on kohkattu myös Hildur-kirjojen saamasta lyttäyksessä Hengaillaan-ohjelmassa. En katsonut ohjelmaa, mutta mediatietojen perusteella Hazardin ja Klemolan tylytys meni vähän yli. Ymmärrän kuitenkin, etteivät Hildurit juuri innosta. Olen kirjoittanut tässä blogissa, että yritin lukea Hildurien ensimmäisen osan, mutta kesken jäi. Myöskään televisiosarja ei ole tavallista kummempi. MInun on vaikea ymmärtää Rämön kirjojen  suosiota, mutta eihän niiden suosio toki minua haittaa!

Mutta siis. Kirjassa on kolme keskeistä henkilöä: äidinkielen opettaja Nate, hänen vaimonsa, matematiikan opettaja Eve ja  heidän molempien oppilas 16-vuotias Addie. Nate taisi olla 37-vuotias, vaimo nuorempi. Avioliitto natisee liitoksissaan, ja Eve hankkiikin itselleen rakastajan. Addie on edellisenä lukuvuonna aiheuttanut edelliselle matematiikan opettajalleen, vanhalle miehelle, potkut koulustaan, tosin tahtomattaan. Ainakin hän vakuuttaa, ettei heidän välillään ollut mitään seksuaalista päinvastoin kuin väitetään. Opettaja, Art, on ollut suosittu, ja Addie joutuukin muiden oppilaiden eristämäksi ja kiusaamaksi.

Sitten Nate alkaa vokotella Addieta. Addie on hänen oppiaineessaan lahjakas, ja Nate alkaa "tukea"  Addieta kehumalla hänen runojaan ja pyytämällä hänet mukaan koulun lehden toimitukseen ynnä muuta. Heidän välinsä lämpenevät, ja  Addie ihastuu korviaan myöten "sielunkumppaniinsa" kuten Nate heidän suhdettaan kuvailee. Suhde etenee seksisuhteeksi, mikä on tietenkin opettajan ja hänen oppilaansa välillä kiellettyä ja tuhoaisi Naten uran, jos tulisi ilmi. Sitten tapahtumat lähtevät vyörymään, tarkemmin niistä ei voi juonta paljastamatta kertoa.

Viihde nojaa usein (lukijoiden toiveesta?) genren konventioihin, ellei suorastaan kliseisiin. Niin tämäkin teos. Nate on "uskomattoman komea", mitä teoksessa jankataan tämän tästä ikään kuin lukija ei sitä muistaisi. Silmät ovat ruskeat, vahva tukka tumma, ja pituutta on vähintään (totesi hänen vaimonsa) 180 senttiä ja taisi olla harteikaskin. Hän hymyilee ja iskee silmää oppilailleen, ja kaikki tyttöoppilaat ovat häneen ihastuneita, kilpailevat hänen suosiostaan ja kadehtivat toisiaan Naten huomiosta.

Nate on ihastuvinaan Addieen, hyljeksittyyn, psyykkisesti epävakaasen tai sellaiseksi leimattuun siipirikkoon, joka ei ole edes  kaunis, ainakaan omasta mielestään, vaikka Nate hänen ulkomuotoaankin kehuu. 

Addien päävastustaja koulussa on Kenzie, joka on kuvankaunis ja lahjakas, rikkaasta perheestä ja -  mikä yllätys - cheerleader ja sen porukan  pomo. Hänen ympärillään on ihailijakaarti, jonka tukemana hän kiusaa Addieta säälimättömästi. Hän on myös kaapannut leiriinsä Addien entisen poikaystävän Hudsonin - tai pelkästään ystävän, sanoo Addie -  mutta ainoan sellaisen. Hudsoninkin ulkomuoto on edullinen, ja hän kunnostautuu urheilussa eli (amerikkalaisessa?) jalkapallossa.

Eve on tarinan noita-akka ja tiukkapipo, jota aviomies karttaa ja oppilaat inhoavat, elleivät suorastaan pelkää. Addie jaksaa ihmetellä, miksi Eve ja Nate ylipäänsä ovat menneet naimisiin, ajatella, ihana Nate tuollaisen kurpan kanssa. Evellä on salaisuutensa, ja  pakkomielle hankkia kenkiä, minkä  Nate toki tietää.

Teoksen  henkilöt ovat perusominaisuuksiltaan (komea mies, syrjitty tyttö, suosittu tyttö jne.) konventionaalisia, mutta toisaalta heidän piirteitään tarvitaan palvelemaan juonta. Esimerkiksi Naten kliseinen komeus perustelee hänen kykyään saada nuorten neitojen pää pyörälle. Sitä paitsi psyyken tasolla henkilöistä saadaan paljonkin irti, eikä vain aivotonta  höttöä. Juoni tuntuu pitkään varsin tavanomaiselta ja ennakoitavalta, mutta romaanin viimeinen kolmannes - neljännes pelastaa  paljon. Tapahtumat eivät ole järin uskottavia, mutta se ei genre huomioon ottaen haittaa. 

Konaisuutena Opettaja ei ole niin masentava  tusinatuote kuin ensin ajattelin;  loppupeleissä se on kelpo viihdettä. Mutta että bestseller? No, pitäisi kai tuntea Jenkkilän bestsellereiden kriteerit tämän statuksen ymmärtääkseen. Omalla mittatikullani en Opettajaa sellaiseksi arvottaisi.

Ennen varsinaista lähtöä suoritettiin esittely, mikä tehtiin kävelyvauhtia, kuskin apuna taluttaja. Jokaisella hevosella oli järjestäjän loimi, useilla sen alla oma loimi, ja tietenkin hevosten nimet olivat nähtävissä. Ja sanomattakin selvää: hevoset esittäytyivät yleisölle numerojärjestyksessä.

Juu, PdA on hurja kisa, mutta siitä en aio tällä kertaa sepustaa mitään.

Tuli mieleen jokin viime kesän kuninkuuusravien lähdöistä. En muista, mitä lähetystä seurasin mutta todennäköisesti se oli ns. suurelle yleisölle suunnattu Yle:n televisiolähetys. Kuinka ollakaan, vain osa kuninkuuslähdön hevosista esiteltiin ja sitten lähetys siirtyi ratastudion pälätyksiin. Minusta se oli tökeröä ja törkeää pääosan esittäjiä eli hevosia ja niiden taustajoukkoja, ennen kaikkea omistajia, kohtaan. Jokainen hevonen  ansaitsisi tulla huomioiduksi jokaisessa osalähdössä! Ei pidä olettaa, että ovathan ihmiset tutustuneet hevosiin jo edellisenä päivänä tai edellisessä lähdössä. Satunnaiset katsojat eivät ole, mutta heitäkin pitää palvella! Ja jos lähtölista näytetään ruudun laidassa, sen pitää olla esillä niin pitkään, että sen oikeasti ehtii lukea, ei vain muodon vuoksi,  kuten usein tuntuu.

Ja mistähän syystä kaikki suomipollet eivät pysty ottamaan sponsoriloimea selkäänsä, ottavatko edes kuninkuus/kuningatarloimea tai seppeltä kaulaansa; muistaakseni eivät. Onko kyse havosten opettamisen tai käsittelytaitojen eroista vai ovatko ranskalaishevoset jotenkin erilaisia kuin suomipollet, tai lämminveriset yleensä, kaikki PdA:n osallistujathan eivät ole ranskalaisia rodultaan tai ranskalaisten valmentamia.

Ja sitten vielä tämä numerojärjestyksessä esittäytyminen. Ylivoimaista Suomessa! Kun Hippos yrittää pistää asian kuntoon, mikä mekkala siitä syntyykään: ihan liikaa vaadittu!

Mutta siis: ottakaapa mallia suuresta maaimasta, varsinkin kuninkuusraveissa. 

Teoksen alku ei ollut järin lupaava: perheen teinityttö Lydia on kadonnut ja häntä tietenkin etsitään. Siinä sivussa avataan vanhempien, kiinalaistaustaisen miehen ja  perusvaalean sinisilmäisen naisen suhdetta, sitä, miten he tutustuivat yliopistolla, miten lahjakas nainen tuli raskaaksi ja joutui luopumaan unelmistaan ja urastaan - ja tavallaan mieskin. Jaa-a. Näitähän on nähty eli siis luettu. Aika pölyistä. Olin väärässä.

Kunhan alkuasetelma on rakennettu, teos saa syvyyttä. Sitä tulee myös siitä, että kirjoittaja on itse etniselta taustaltaan kiinalainen ja kirjoittaa kiinalaistaustaisiin kohdistuvasta rasismista.. Amerikkalainen rasismi hierotaan lukijan naamaan. Naisen äiti vastustaa tyttärensä avioliittoa, koska mies on kiinalainen, ja välit tyttäreen katkeavat. Asenneilmapiiri hylkii muutenkin "rotujen" sekoittumista. Perhe asuu pienellä paikkakunnalla, jossa ei ole muita kiinalaistaustaisia ja joutuu eristykseen, joskaan ei suoranaisen vihamielisyyden kohteeksi ehkä suht korkean statuksensa ansioista: perheen isä on professori. Lapset sen sijaan saavat kokea kiusaamista kuten heidän isänsäkin aikoinaan. Kutsuminen vinosilmiksi ja silmien venyttely tulevat tutuiksi! Perheen lapsista ainakin Lydia jää ilman ystäviä; veljen ja pikkusiskon tilannetta ei juuri valaista.

Toinen keskeinen teema liittyy naisen mahdollisuuksiin tai pikemminkin niiden puutteeseen ja vanhempien toiveeseen, että lapset toteuttavat heidän rauenneet unelmansa. Perheen äiti Marilyn on aikoinaan lähtenyt opiskelemaan vallmistuakseen lääkäriksi. Hän on huomannnut, että naisopiskeljoita on fysiikan kursseilla vain muutama ja että häntä vähätellään, vaikka hän on lahjakkaampi kuin useimmat miehet ja että hän saa kestää seksuaalista häirintää. Mieheensä Jamesiin hän tutustuu, koska menee ikään kuin välipalaksi historian luennolle, jossa James luennoi. Rakkaussuhde johtaa raskauteen, ja ajan tavan mukaan myös avioliittoon, eikä Marilyn pidä mahdollisena jatkaa opintojaan lapsen saatuaan. Hän yrittää kuitenkin vielä vuosien ja toisenkin lapsen saatuaan - ja epäonnistuu. Perheeseen syntyy vielä kolmas lapsi, mutta  Marilyn kohdistaa nyt kunnianhimonsa Lydiaan, vaikka esikoispoika Nath olisi ilmeisesti lahjakkaampi.

Lydian valmennus äidin tavoitetta eli lääkärin ammattia kohti alkaa jo pikkulapsena. Se on hyytävää luettavaa ja siitä tulevat mieleen mediassakin esitellyt aasialaistaustaiset tiikeriäidit, jotka preppaavat lasta kuka mitäkin tavoitetta kohti. Äiti ilmoittaa opettajalle, että Lydia on nero, mutta sitten Lydia ei enää saa kursseja läpi ja hänen arvosanansa alkavat kauttaaltaan laskea. Nathan sen sijaan pääsee Harvardiin, mikä on Lydiasta sietämätöntä. Veli muuttaa pois ja jättää hänet yksin! 

Sitten seuraa katasrofi, joka repii perheen: Lydia löytyy hukkuneena, mikä jättää perheen epätietoisuuteen. Miksi uimataidoton Lydia meni yöllä järvelle; tekikö hän itsemurhan vai liittyykö tapahtumiin rikos kuten Nathan arvelee. Joka tapauksessa vanhemmat joutuvat kohtaamaan tekojensa seuraukset. Miksi ongelmista vaiettiin, miksi niitä ei oltu huomaavinaan, miksi perheen sisäinen dynämiikka vääristyi sellaiseksi, että se oli itse asiassa sietämätöntä kaikille ja varsinkin Lydialle? Miksi elettiin vuosikymmenet valheessa sen sijaan, että olisi nostettu kissa pöydälle?

Teoksen parasta antia on mielestäni tämä perheen kieroutunut dynamiikka, jossa kaikki teeskentevät jotain, mitä olettavat toisten perheenjäsenten heiltä odottavan. He kyllä yrittävät riuhtaista itsensä irti itse rakentamastaan vankilasta, Marilyn yrityksellään jatkaa opintoja, James sivusuhteella, Lydia paheksutulla poikaystävällä ja Nathan, perheen onnistuja, Harvardin opinnoilla, joita hän odottaa kiihkeästi. Kuvio on ehkä tavisperheen kannalta överi, mutta ei tuntematon: kuinka monessa suomalaisperheessäkin ajatellaan lapsesta, että ille faciet, hän on sen tekevä, sen, mihin vanhemmat eivät yltäneet,  puhumattakaan hirveän kilpailun Kiinasta.

Paras - oikeastaan siis pahin - esimerkki oli tästä muistaakseni talvi 2020, jolloin tammikuussa oli olemattoman vähän lunta mutta napakka pakkanen, -28 astetta kesämökin mittarin mukaan. Sitä ei kestänyt pitkään, mutta se riitti: lähes kaikki ruusut kuoiivat, paitsi pensaat. Tuhon varmaankin viimeisteli jääpolte. Vähäinen lumi suli jääkanneksi. Minulla on kuvia läheisen lammen ympäristöstä. Silloin olisi voinut luistella paitsi lammella, myös puistokäytävillä ja nurmikolla. Lopulta kaikki lumi suli jo maaliskuussa. Yleisimmin  maa on täällä lumeton vappuun mennessä,  mutta ei aina silloinkaan varsinkaan varjoisissa paikoissa.

Kun keväällä haalin uusia ruuusuntaimia sieltä tälltä (ne olivat joka paikassa lopussa), eräs puutarhamyymälän  myyjä kertoi, että kaikki hänen edellisenä kesänä istuttamansa 30 taimea olivat kuolleet. Hieman lohdutti, ettei ammattilainenkaan ollut onnistunut pitämään ruusujaan hengissä. Kun keväällä katselen ruusupenkin tuhoja, ajattelen aina, että tämä oli nyt tässä. Sitten lähden ostamaan uusia taimia...

Puutarhakausihan käynnistyy ihan kohta! Pitää, tai paremminkin saa, miettiä mitä kasvattaisi. Kestosuosikit kuten amppelitomaatti ja kääpiösamettikukka pitävät varmaan pintansa. Mutta muuten minusta tuntuu, että minimoin taimien kasvatuksen. Niin hauskaa kuin se onkin, se on myös vaivalloista, kun ei ole esim. kasvihuonetta, johon laittaa taimet. Niin että taimikaupassa kai tulee ahkerasti käytyä. Sitä odotellessa!