Jutun aiheena on keski-ikäisen miehen seksi ja se, mitä hän saa siitä sanoa. No mitä niin päräyttävää sanottavaa Vehviläisellä on aiheesta, että se on ollut syytä levittää neljälle sivulle, joista tosin yksi on kuva? Semmosta, että ihminen muuttuu elämänsä aikana ja niin muuttuu myös hänen suhteensa seksiiin. Ajatella! Ja tämänkin oivalluksen printtaamiseen on tuhlattu paperia, jonka valmistamiseen on kaadettu metsää.

Ymmärrän perinteisen median ja varsinkin printin ahdingon. Mutta silti: eikö nyt mahtavassa Hesarissakaan keksitä mitään muuta aihetta vanhojen lukijoiden säilyttämiseksi ja uusien houkuttelemiseksi kuin seksi? Sitähän Hesari nykyään tuuttaa kaikilla alustoillaan.  Tietenkin seksi kiinnostaa, mikä varmaankin näkyy klikkauksina. Mutta toisaalta seksistä puhuminen/kirjoittaminen on jo niin triviaalia, ettei se  enää ole "rohkeaa" tai "uskallettua". Tabuistakin höpiseminen alkaa olla väsynyttä.  Niinpä seksin huomioarvon luulisi laskeneen. Vai eikö? Toimituksissahan se tiedetään.

Aloitin muinoin Hesarin tilaamisen sen kulttuurisivujen vuoksi. Kaikesta muusta pysyin mielestäni kärryillä maakuntalehden yms. avulla, mutta en siitä, mitä valtakunnan (eli Helsingin) tasolla kulttuurissa tapahtui. Siihen maailmanaikaan kulttuuri tarkoitti lähinnä korkeakulttuuria. Nykyään Hesarin kulttuurisivuja hallitsee populaarikulttuuri. Mikäpä siinä, mutta itseäni se ei kiinnosta. Yhä useammin ihmettelen, mihin oikeastaan tarvitsen Hesaria. 

Aikakauslehdistä ainakin perinteistäkin perinteisempi Suomen Kuvalehti on vieä säilyttänyt tiukan asialinjan. Mutta miten käy SK:n, kun boomerit siirtyvät tuonilmaisiin? Veikkaan, että heikosti, valitettavasti.

Lapsuus oli keskiluokkainen ja onnellinen ainakin isän melko varhaiseen kuolemaan saakka. Tästä huomattavasta vastoinkäymisestä huolimatta leskiäiti ymmärsi ja tuki tyttärensä halua kouluttautua, jopa  vaativalle ja naiselle poikkeukselliselle alalle. Wivi valmistui arkkitehdiksi ja osoittautui ammatissaan lahjakkaaksi. Hänen aikalaisiaan olivat maineikkaat Gesell, Saarinen ja Lindgren. Tamperelainen Lönn asettui asumaan ja työskentelemään Jyväskylään, jossa hän tutustui Hanna Parviaiseen. 

Hanna Parviainenkin oli poikkeuksellinen ihminen. Hän hoiti maatilaansa ja johti veljensä kuoltua perheen sahateollisuusyritystä. Hänestä tuli myös Suomen ensimmäinen naispuolinen kauppaneuvos. Nämä lahjakkaat naiset ystävystyivät, ja sitten heistä tuli myös rakastavaisia. Lesbous ei tietenkään ollut sallittua, mutta jotenkin kai naisten lesbous oli helpompi tulkita tai naamioida ystävyydeksi kuin miesten homous. Vähintään lähipiiri tiesi asioiden todellisen laidan, ja Wivin äiti sitä paheksuikin, mutta  vakavia ongelmia tai skandaaleja ei suhde ilmeisesti aiheuttanut. Wivillä ja Hannalla oli asuntomyös  Pariisissa, jossa he varmaankin saivat vapaammin elää haluamallaan tavalla.

Teos etenee kronologisesti. Se on lukijalle helppoa mutta myös tylsänpuoleista. Nyt Wivi suunnittellee sitä rakennusta ja nyt tätä, ja sitten seuraavaa. Ja taas. Soininen kuvaa kyllä suunnittelun prosessia ainakin maallikkolukijan mielestä uskottavasti. Tälle nostan hattua. Lönn rikkoi lasikattoja, mikä ei ollut aina, jos koskaan helppoa. Hänen suunnitelmiaan lytättiin sukupuolen perusteella: eihän nainen voi ymmärtää, miten paloasema pitää suunnitella! Tämä oli kiinnostavaa. Suhdetta Hanna Partaseen kuvataan varovaisesti.  Ymmärrän ratkaisun. Mistäpä tiedämme, miten he rakkauttaan toteuttivat. Sitä paitsi tekstiin väkisin ympätyt  rakastelukohtaukset ovat enimmäkseen vaivaannuttavia.

Mutta onko siis biofiktio viheliäisempää kuin autofiktio? Jaa-a. En fanita kumpaakaan, mutta en halua myöskään tyrmätä kumpaakaan. Luen genreä harvakseltaan. Joskus lukukokemus on palkitseva, joskus ei, mutta sehän koskee kaikkea kirjallisuutta. Mitä Wivi Lönniin tulee, hänestä olisin mieluummin lukenut elämäkerran kuin paneutuvan mutta vähän tönkön romaanin. Tämä on preferenssini melkein aina. Hyvin kirjoitettu elämäkerta lyö kirkkaasti laudalta tusinabiofiktion.

Lisäys klo 20.35: Viikon aikana on kohkattu myös Hildur-kirjojen saamasta lyttäyksessä Hengaillaan-ohjelmassa. En katsonut ohjelmaa, mutta mediatietojen perusteella Hazardin ja Klemolan tylytys meni vähän yli. Ymmärrän kuitenkin, etteivät Hildurit juuri innosta. Olen kirjoittanut tässä blogissa, että yritin lukea Hildurien ensimmäisen osan, mutta kesken jäi. Myöskään televisiosarja ei ole tavallista kummempi. MInun on vaikea ymmärtää Rämön kirjojen  suosiota, mutta eihän niiden suosio toki minua haittaa!

Mutta siis. Kirjassa on kolme keskeistä henkilöä: äidinkielen opettaja Nate, hänen vaimonsa, matematiikan opettaja Eve ja  heidän molempien oppilas 16-vuotias Addie. Nate taisi olla 37-vuotias, vaimo nuorempi. Avioliitto natisee liitoksissaan, ja Eve hankkiikin itselleen rakastajan. Addie on edellisenä lukuvuonna aiheuttanut edelliselle matematiikan opettajalleen, vanhalle miehelle, potkut koulustaan, tosin tahtomattaan. Ainakin hän vakuuttaa, ettei heidän välillään ollut mitään seksuaalista päinvastoin kuin väitetään. Opettaja, Art, on ollut suosittu, ja Addie joutuukin muiden oppilaiden eristämäksi ja kiusaamaksi.

Sitten Nate alkaa vokotella Addieta. Addie on hänen oppiaineessaan lahjakas, ja Nate alkaa "tukea"  Addieta kehumalla hänen runojaan ja pyytämällä hänet mukaan koulun lehden toimitukseen ynnä muuta. Heidän välinsä lämpenevät, ja  Addie ihastuu korviaan myöten "sielunkumppaniinsa" kuten Nate heidän suhdettaan kuvailee. Suhde etenee seksisuhteeksi, mikä on tietenkin opettajan ja hänen oppilaansa välillä kiellettyä ja tuhoaisi Naten uran, jos tulisi ilmi. Sitten tapahtumat lähtevät vyörymään, tarkemmin niistä ei voi juonta paljastamatta kertoa.

Viihde nojaa usein (lukijoiden toiveesta?) genren konventioihin, ellei suorastaan kliseisiin. Niin tämäkin teos. Nate on "uskomattoman komea", mitä teoksessa jankataan tämän tästä ikään kuin lukija ei sitä muistaisi. Silmät ovat ruskeat, vahva tukka tumma, ja pituutta on vähintään (totesi hänen vaimonsa) 180 senttiä ja taisi olla harteikaskin. Hän hymyilee ja iskee silmää oppilailleen, ja kaikki tyttöoppilaat ovat häneen ihastuneita, kilpailevat hänen suosiostaan ja kadehtivat toisiaan Naten huomiosta.

Nate on ihastuvinaan Addieen, hyljeksittyyn, psyykkisesti epävakaasen tai sellaiseksi leimattuun siipirikkoon, joka ei ole edes  kaunis, ainakaan omasta mielestään, vaikka Nate hänen ulkomuotoaankin kehuu. 

Addien päävastustaja koulussa on Kenzie, joka on kuvankaunis ja lahjakas, rikkaasta perheestä ja -  mikä yllätys - cheerleader ja sen porukan  pomo. Hänen ympärillään on ihailijakaarti, jonka tukemana hän kiusaa Addieta säälimättömästi. Hän on myös kaapannut leiriinsä Addien entisen poikaystävän Hudsonin - tai pelkästään ystävän, sanoo Addie -  mutta ainoan sellaisen. Hudsoninkin ulkomuoto on edullinen, ja hän kunnostautuu urheilussa eli (amerikkalaisessa?) jalkapallossa.

Eve on tarinan noita-akka ja tiukkapipo, jota aviomies karttaa ja oppilaat inhoavat, elleivät suorastaan pelkää. Addie jaksaa ihmetellä, miksi Eve ja Nate ylipäänsä ovat menneet naimisiin, ajatella, ihana Nate tuollaisen kurpan kanssa. Evellä on salaisuutensa, ja  pakkomielle hankkia kenkiä, minkä  Nate toki tietää.

Teoksen  henkilöt ovat perusominaisuuksiltaan (komea mies, syrjitty tyttö, suosittu tyttö jne.) konventionaalisia, mutta toisaalta heidän piirteitään tarvitaan palvelemaan juonta. Esimerkiksi Naten kliseinen komeus perustelee hänen kykyään saada nuorten neitojen pää pyörälle. Sitä paitsi psyyken tasolla henkilöistä saadaan paljonkin irti, eikä vain aivotonta  höttöä. Juoni tuntuu pitkään varsin tavanomaiselta ja ennakoitavalta, mutta romaanin viimeinen kolmannes - neljännes pelastaa  paljon. Tapahtumat eivät ole järin uskottavia, mutta se ei genre huomioon ottaen haittaa. 

Konaisuutena Opettaja ei ole niin masentava  tusinatuote kuin ensin ajattelin;  loppupeleissä se on kelpo viihdettä. Mutta että bestseller? No, pitäisi kai tuntea Jenkkilän bestsellereiden kriteerit tämän statuksen ymmärtääkseen. Omalla mittatikullani en Opettajaa sellaiseksi arvottaisi.

Ennen varsinaista lähtöä suoritettiin esittely, mikä tehtiin kävelyvauhtia, kuskin apuna taluttaja. Jokaisella hevosella oli järjestäjän loimi, useilla sen alla oma loimi, ja tietenkin hevosten nimet olivat nähtävissä. Ja sanomattakin selvää: hevoset esittäytyivät yleisölle numerojärjestyksessä.

Juu, PdA on hurja kisa, mutta siitä en aio tällä kertaa sepustaa mitään.

Tuli mieleen jokin viime kesän kuninkuuusravien lähdöistä. En muista, mitä lähetystä seurasin mutta todennäköisesti se oli ns. suurelle yleisölle suunnattu Yle:n televisiolähetys. Kuinka ollakaan, vain osa kuninkuuslähdön hevosista esiteltiin ja sitten lähetys siirtyi ratastudion pälätyksiin. Minusta se oli tökeröä ja törkeää pääosan esittäjiä eli hevosia ja niiden taustajoukkoja, ennen kaikkea omistajia, kohtaan. Jokainen hevonen  ansaitsisi tulla huomioiduksi jokaisessa osalähdössä! Ei pidä olettaa, että ovathan ihmiset tutustuneet hevosiin jo edellisenä päivänä tai edellisessä lähdössä. Satunnaiset katsojat eivät ole, mutta heitäkin pitää palvella! Ja jos lähtölista näytetään ruudun laidassa, sen pitää olla esillä niin pitkään, että sen oikeasti ehtii lukea, ei vain muodon vuoksi,  kuten usein tuntuu.

Ja mistähän syystä kaikki suomipollet eivät pysty ottamaan sponsoriloimea selkäänsä, ottavatko edes kuninkuus/kuningatarloimea tai seppeltä kaulaansa; muistaakseni eivät. Onko kyse havosten opettamisen tai käsittelytaitojen eroista vai ovatko ranskalaishevoset jotenkin erilaisia kuin suomipollet, tai lämminveriset yleensä, kaikki PdA:n osallistujathan eivät ole ranskalaisia rodultaan tai ranskalaisten valmentamia.

Ja sitten vielä tämä numerojärjestyksessä esittäytyminen. Ylivoimaista Suomessa! Kun Hippos yrittää pistää asian kuntoon, mikä mekkala siitä syntyykään: ihan liikaa vaadittu!

Mutta siis: ottakaapa mallia suuresta maaimasta, varsinkin kuninkuusraveissa. 

Teoksen alku ei ollut järin lupaava: perheen teinityttö Lydia on kadonnut ja häntä tietenkin etsitään. Siinä sivussa avataan vanhempien, kiinalaistaustaisen miehen ja  perusvaalean sinisilmäisen naisen suhdetta, sitä, miten he tutustuivat yliopistolla, miten lahjakas nainen tuli raskaaksi ja joutui luopumaan unelmistaan ja urastaan - ja tavallaan mieskin. Jaa-a. Näitähän on nähty eli siis luettu. Aika pölyistä. Olin väärässä.

Kunhan alkuasetelma on rakennettu, teos saa syvyyttä. Sitä tulee myös siitä, että kirjoittaja on itse etniselta taustaltaan kiinalainen ja kirjoittaa kiinalaistaustaisiin kohdistuvasta rasismista.. Amerikkalainen rasismi hierotaan lukijan naamaan. Naisen äiti vastustaa tyttärensä avioliittoa, koska mies on kiinalainen, ja välit tyttäreen katkeavat. Asenneilmapiiri hylkii muutenkin "rotujen" sekoittumista. Perhe asuu pienellä paikkakunnalla, jossa ei ole muita kiinalaistaustaisia ja joutuu eristykseen, joskaan ei suoranaisen vihamielisyyden kohteeksi ehkä suht korkean statuksensa ansioista: perheen isä on professori. Lapset sen sijaan saavat kokea kiusaamista kuten heidän isänsäkin aikoinaan. Kutsuminen vinosilmiksi ja silmien venyttely tulevat tutuiksi! Perheen lapsista ainakin Lydia jää ilman ystäviä; veljen ja pikkusiskon tilannetta ei juuri valaista.

Toinen keskeinen teema liittyy naisen mahdollisuuksiin tai pikemminkin niiden puutteeseen ja vanhempien toiveeseen, että lapset toteuttavat heidän rauenneet unelmansa. Perheen äiti Marilyn on aikoinaan lähtenyt opiskelemaan vallmistuakseen lääkäriksi. Hän on huomannnut, että naisopiskeljoita on fysiikan kursseilla vain muutama ja että häntä vähätellään, vaikka hän on lahjakkaampi kuin useimmat miehet ja että hän saa kestää seksuaalista häirintää. Mieheensä Jamesiin hän tutustuu, koska menee ikään kuin välipalaksi historian luennolle, jossa James luennoi. Rakkaussuhde johtaa raskauteen, ja ajan tavan mukaan myös avioliittoon, eikä Marilyn pidä mahdollisena jatkaa opintojaan lapsen saatuaan. Hän yrittää kuitenkin vielä vuosien ja toisenkin lapsen saatuaan - ja epäonnistuu. Perheeseen syntyy vielä kolmas lapsi, mutta  Marilyn kohdistaa nyt kunnianhimonsa Lydiaan, vaikka esikoispoika Nath olisi ilmeisesti lahjakkaampi.

Lydian valmennus äidin tavoitetta eli lääkärin ammattia kohti alkaa jo pikkulapsena. Se on hyytävää luettavaa ja siitä tulevat mieleen mediassakin esitellyt aasialaistaustaiset tiikeriäidit, jotka preppaavat lasta kuka mitäkin tavoitetta kohti. Äiti ilmoittaa opettajalle, että Lydia on nero, mutta sitten Lydia ei enää saa kursseja läpi ja hänen arvosanansa alkavat kauttaaltaan laskea. Nathan sen sijaan pääsee Harvardiin, mikä on Lydiasta sietämätöntä. Veli muuttaa pois ja jättää hänet yksin! 

Sitten seuraa katasrofi, joka repii perheen: Lydia löytyy hukkuneena, mikä jättää perheen epätietoisuuteen. Miksi uimataidoton Lydia meni yöllä järvelle; tekikö hän itsemurhan vai liittyykö tapahtumiin rikos kuten Nathan arvelee. Joka tapauksessa vanhemmat joutuvat kohtaamaan tekojensa seuraukset. Miksi ongelmista vaiettiin, miksi niitä ei oltu huomaavinaan, miksi perheen sisäinen dynämiikka vääristyi sellaiseksi, että se oli itse asiassa sietämätöntä kaikille ja varsinkin Lydialle? Miksi elettiin vuosikymmenet valheessa sen sijaan, että olisi nostettu kissa pöydälle?

Teoksen parasta antia on mielestäni tämä perheen kieroutunut dynamiikka, jossa kaikki teeskentevät jotain, mitä olettavat toisten perheenjäsenten heiltä odottavan. He kyllä yrittävät riuhtaista itsensä irti itse rakentamastaan vankilasta, Marilyn yrityksellään jatkaa opintoja, James sivusuhteella, Lydia paheksutulla poikaystävällä ja Nathan, perheen onnistuja, Harvardin opinnoilla, joita hän odottaa kiihkeästi. Kuvio on ehkä tavisperheen kannalta överi, mutta ei tuntematon: kuinka monessa suomalaisperheessäkin ajatellaan lapsesta, että ille faciet, hän on sen tekevä, sen, mihin vanhemmat eivät yltäneet,  puhumattakaan hirveän kilpailun Kiinasta.

Paras - oikeastaan siis pahin - esimerkki oli tästä muistaakseni talvi 2020, jolloin tammikuussa oli olemattoman vähän lunta mutta napakka pakkanen, -28 astetta kesämökin mittarin mukaan. Sitä ei kestänyt pitkään, mutta se riitti: lähes kaikki ruusut kuoiivat, paitsi pensaat. Tuhon varmaankin viimeisteli jääpolte. Vähäinen lumi suli jääkanneksi. Minulla on kuvia läheisen lammen ympäristöstä. Silloin olisi voinut luistella paitsi lammella, myös puistokäytävillä ja nurmikolla. Lopulta kaikki lumi suli jo maaliskuussa. Yleisimmin  maa on täällä lumeton vappuun mennessä,  mutta ei aina silloinkaan varsinkaan varjoisissa paikoissa.

Kun keväällä haalin uusia ruuusuntaimia sieltä tälltä (ne olivat joka paikassa lopussa), eräs puutarhamyymälän  myyjä kertoi, että kaikki hänen edellisenä kesänä istuttamansa 30 taimea olivat kuolleet. Hieman lohdutti, ettei ammattilainenkaan ollut onnistunut pitämään ruusujaan hengissä. Kun keväällä katselen ruusupenkin tuhoja, ajattelen aina, että tämä oli nyt tässä. Sitten lähden ostamaan uusia taimia...

Puutarhakausihan käynnistyy ihan kohta! Pitää, tai paremminkin saa, miettiä mitä kasvattaisi. Kestosuosikit kuten amppelitomaatti ja kääpiösamettikukka pitävät varmaan pintansa. Mutta muuten minusta tuntuu, että minimoin taimien kasvatuksen. Niin hauskaa kuin se onkin, se on myös vaivalloista, kun ei ole esim. kasvihuonetta, johon laittaa taimet. Niin että taimikaupassa kai tulee ahkerasti käytyä. Sitä odotellessa!

Tammisen romaanin nimestä tulee tietenkin mieleen Kaj Chydeniuksen upeasti laulama Sinua sinua rakastan, yö painaa päähäni pimeän seppeleen (sanat Aulikki Oksanen). Ja rakkaudestahan Tammisen romaanissa on kyse. Kertoja-päähenkilö matkustaa tyttöystävänsä kanssa Prahaan. Ajatuksena on, että siellä mennään kihloihin. Ei mennä; sen sijaan erotaan, koska mies rakastuu, tai ainakin luulee rakastuneensa,  prahalaiseen tyttöön/ nuoreen naiseen. Ainakaan naisen puolelta  ei kuitenkaan ole kyse rakkaudesta vaan seksistä, himosta. Suhde  jatkuu aikansa ja lopahtaa sitten. Kumpikin menee tahollaan naimisiin. 25 vuoden kuluttua mies etsii naisen käsiinsä, ja he tapaavat vielä kerran. Sitten se on siinä.

Tamminen kirjoittaa kirkkaasti. Lauseista on turha etsiä tarpeettomia sanoja. Teksti säilyttää tiukasti fokuksensa niin kauan kuin on kyse rakkaussuhteesta. Kun se on tarinassa ohi, tuntuu, että tekstiä jatketaan turhaan kertoilemalla äidistä. Tarvittiinko romaanille lisää pituutta? 

Romaanissa on myös kiinteästi tekstiin liittyviä valokuvia, jotka ovat peräisin Tammisen arkistosta. En yleensä  kaipaa romaaniin ylimääräistä sälää, mutta tällä kertaa ratkaisu on viehättävä eikä siinä  ole mitään päälleliimattua tai teennäistä. 

Elli Salo: Keräilijät

Elli Salo on romaanillaan Keräilijät  viime vuoden esikoiskirjailijoita. Keräilijät olikin ehdolla HS:n kirjallisuuspalkinnon sekä Finlandia-palkinnon saajaksi. Salo on myös dramaturgi, ja romaanin pohjalta valmistunut näytelmä on esitetty Kajaanin kaupunginteatterissa.

Teoksen juoni on yksinkertainen. Arkeologi Heinin avioliitto on päättynyt eroon ja hänen veljensä kuollut. Siipirikkona hän hakeutuu tekemään kenttätutkimusta Kainuuseen, lähelle itärajaa paikkaan, jossa hänellä on seuranaan luontokuvaaja Ani ja venäläistaustainen Ljudmila. Omalaatuisia tyyppejä, kuinkas muuten. Heinin on tarkoitus kartoittaa alustavasti toisen maailmansodan aikaisia epävirallisia hautapaikkoja. Maasto-oppaana toimii  Ani, sikäli kuin  selviää lähtemään liikkeelle. Ania ja Ljudmilaa kiinnostavat enemmän luonnonantimet kuten hilla, jonka kypsymistä seurataan tarkasti. Ljudmila kerää myös kasveja ja sieniä.  

Homma on aikamoista resuamista, eikä lasiin syljetä. Tilanteet ovat enimmäkseen  surkuhupaisia ja samalla hauskoja. Eikä kaveria  jätetä! Eläköityneen rajakoirankin nimi on Ystävä. Kerronnan ote on samantyyppinen kuin Juhani Karilan mainiossa romaanissa Pienen hauen pyydystys,  jossa toki revitellään railakkaammin ulos arkirealismin raameista. Luontoon puolestaan kohdistuu samanlaista tarkkaa havannointia ja ikään kuin hellyyttä kuin Laura Porolan  romaanissa Yövilkka, mutta osaa luonto  sääskilaumoineen toki olla myös viheliäinen 

Mietin taas kerran, miltä pohjoisen ihmisistä tuntuu se, että pohjoiseen Suomeen sijoittuvissa romaaneissa on usein runsaasti "Lapin eksotiikkaa". Ihmiset ovat  pörröjä (onkohan tämä oikea sana?) ja tapahtumat värikkäitä elleivät suorastaan surrealistisia. Ruokkiiko tämä vinoutuneita mielikuvia vai onko asialla väliä? Lukijaa se kyllä ravitsee.

Riko Saatsi: Yönistujat

Riko Saatsikin on esikoiskirjailija, ja Yönistujat on ehdokkaana Karelia-kirjallisuuspalkinnon saajaksi. 

Yönistujat kertoo toisen maailmansodan karjalaisevakkojen vaiheista. Evakkoonhan lähdettiin kahteen kertaan, ensin talvisodan tieltä ja sitten pysyvästi koko sodan päätyttyä. Kirjan suistamolaisperhe päätyy ensin Pohjanmaalle ja sitten pysyvästi asutustilalle Nurmeksen tienoille.

Sopeutuminen uusiin oloihin ei ole helppoa. Kaikki tuttu ja turvallinen, maat ja mannut ja sosiaalinen asema, on jäänyt rajan taakse. Sopeutumista eivät ainakaan tee helpommaksi muut suomalaiset ennakkoluuloineen ja kaunanaiheineen. Monille karjalaiset ovat ryssänuskoisia omituisine tapoineen ja kielineen, melkein ryssiä itsekin. Miksi heitä pitää majoittaa talon nurkkiin? Miksi heille pitää lohkoa asuinpaikka talon maista, paitsi ruotsinkielisillä alueilla, missä ongelma ratkaistaan rahalla? Osansa ennakkoluuloista saavat lapset, joita kouluissa "suomalaistetaan" ja lyödään turpaan koulumatkalla. 

Sitten tarinan kertojan eli Nastin (Anastasia)  anoppi Tatjana kuolee ja hänelle pidetään perinteen mukaiset ruumiinvalvojaiset. Koko prosessi kuvataan kauniisti ja kunnioittavasti. Tämä on teoksen ydintä, kuten sen nimikin kertoo. Vainaja pestään ja puetaan ja sijoitetaan  ikoni rinnalla kunniapaikalle tupaan, jossa valvojaisiin kutsutut saavat jättää hänelle jäähyväiset. Syödään talonväen valmistamia ja vieraiden tuomia ruokia. Luetaan rukouksia ja Raamattua, lauletaan virsiä. Pistäytyypä valvojaisiin - Nastin riesaksi ja kauhuksi - myös naapurin emäntä Sirkka, luterilainen. Uteliaisuuttaan ja päästäkseen arvostelemaan, arvelee Nasti.

Kun yö on ohi, jatko ei suju järin onnellisten tähtien alla. Vainaja pitääkin haudata jo samana päivänä, eikä omanuskoista pappia ehditä saada paikalle. Paikkakunnan luterilaisessa kirkossa saattoväki riitaantuu keskenään, mutta lopulta Tatjana kuitenkin saadaan hautaan.

Evakkojen kohtalo ja kohtelu on noussut aiempaa näkyvämmin kirjallisuuden aiheeksi, eikä yhtään liian aikaisin! Evakkojen asuttaminen oli sinänsä valtava ponnistus sodasta toipuvalle maalle, mikä ei tietenkään oikeuttanut kaltoinkohtelua.  Enimmäkseen oli kai kyse tietämättömyydestä, eturistiriidoista ja resurssien riittämättömyydestä. Olisiko esimerkiksi ollut mahdollista  järjestää kansakouluissa opetusta karjalan kielellä? Epäilen. Katoamaisillaan olevaa kieltähän on pyritty viime aikoina elvyttämään. Valitettavasti en usko, että kielen virallistaminenkaan saisi sen pysymään elävänä käyttökielenä. 

Evakkojen asema vertautuu myös nykyisten maahanmuuttajien kokemuksiin, mistä esimerkiksi Sara Al Husaini kertoo ansiokkaasti teoksessaan Kenelle maa kuuluu. Kohtelu on usein nurjaa, mutta siitä ei onneksi enää vaieta vuosikymmeniksi.