Koska minulla on vielä tilauksessa Sanoman Teema-julkaisu, ajattelin vilkaista, millainen tilaus minulla siitä on ja samalla voisin tarkistaa oman tilini tiedot. Paitsi että en voinut. Yritinpä mitä kautta tahansa, aina tuli ensin vastaan evästeiden sivu. En ymmärrä, miksi minun pitäisi ottaa kantaa evästeisiin päästäkseni näkemään omat tietoni.No, laitanpa asiasta asiakaspalautetta, paitsi että en voi, arvaatte varmaan miksi. Lopulta yritin löytää asiakaspalvelun puhelinnumeron soittaakseni sinne huomenna. Numero on tietenkin Hesarin nettisivuilla, joille ei voi päästä ottamatta ensin kantaa evästeisiin.

Jos tällainen tilaajan simputtaminen on tarkoituksellista eikä jokin vahinko asetuksissa tai jotain, lakkautan myös Teeman tilauksen. 

Yleinen kompastuskohta on myös omistusliitteen käyttö. Pitääkö kirjoittaa hänen auto vai hänen autonsa; hänen omistama autonsa vai hänen omistamansa auto. Hänen joukkueen saavuttamat tuloksensa vai hänen joukkueensa saavuttamansa tulokset vai hänen joukkueensa saavuttamat tuloksensa vai hänen joukkueensa saavuttamansa tuloksensa vai hänen joukkueensa saavuttamat tulokset?

Omistusliitteen käytön horjuvuuteen vaikuttaa todennäköisesti se, että käyttö on muuttumassa. Kielihän muuttuu koko ajan, ja jossain vaiheessa myös normi muuttuu. Tunnettu viime aikojen muutos on alkaa tehdä/tekemään, joista jälkimmäinen oli pitkään pannassa, siis kirjakielessä. Muihin rektiovirheisiin törmää kyllä tämän tästä: hän ei suostu repiä auki haavoja (keksitty mutta mahdollinen esimerkki). Yleistyvätkö ne syystä,  ettei suomi ole kirjoittajan äidinkieli?

Mutta takkuilua on vaikka missä. Muuan urheilutoimittaja kirjoitti, että joukkueen olisi aika avata Pandoran lipas. Ihanko totta? Tekstistä kävikin ilmi, ettei hän tarkoittanut vitsauksien esille päästämistä eikä edes kissan nostamista pöydälle  vaan jotain positiivista muutosta Pandoran lipas avaamalla. Usein ongelmallisiksi osoittautuvat vanhat agraariyhteiskunnasta peräisin olevat sanonnat. Nuoret eivät tiedä, mikä se konkreettinen toiminto sanonnan takana on ollut, jolloin sanonnan merkitys jää hämäräksi.

Yleensä kai ihminen itse omistaa itseään koskevat tiedot. Minusta olisi oikein, että media joutuisi ostamaan minulta itseäni koskevat käyttötiedot ja myisi ne sitten kalliimmalla mainostajille. Tai vaihtoehtoisesti kuluttaja myisi omat tietonsa suoraan mainostajille ja jokin Hesari saisi sitten provikat siitä, että on tarjonnut sen alustan kuluttajan käyttöön, jolta evästeiden tiedot kertyvät. Tosin tilaajat jo kustantavat sen alustan yhdessä mainostajien kanssa. Tilaajia, ja varsinkin kestotilaajia,  pitäisi kohdella eri tavalla kuin satunnaisia lukijoita.

Evästeiden ongelma koskee tietenkin vain nettiä. Paperilehdessä on ne mainokset, mitkä on, kaikille samat.

Teoksen päähenkilö on Annie Ljung, jostain pohjoisesta kotoisin oleva sosiaalityöntekijä, joka on kuitenkin muuttanut Tukholmaan syystä, että häntä on hänen nuoruudessaan ruvettu kotipaikkakunnalla katsomaan kieroon. Miksi, se selviää teoksessa vähitellen. Nyt Annie on kuitenkin palannut kotimaisemiin, koska hänen muistisairas äitinsä voi huonosti, on ehkä jopa kuolemaisillaan. Annie ei kuitenkaan matkusta takaisin viikonlopun jälkeen vaan jatkaa entisellä kotipaikkakunnallaan oleskelua, minkä lukija helposti arvaa.

Kuinka ollakaan, Annien sukulaistyttö katoaa ja Annie alkaa tutkia, mitä on tapahtunut. Pian katoaa toinenkin tyttö. Anniesta rakentuu perinteinen Miss Marple -hahmo, joka nuuskii joka paikassa ja on poliisia oivaltavampi. Kadonneiden omaisetkin ovat sitä mieltä, etteivät "kytät" tee mitään. Välillä Annie joutuu tietenkin varaan, ja välillä hän nappaa pillereitä pitääkseen aisoissa nuoruuden trauman aiheuttamat pelkotilat. Lopuksi syyllinen selviää.

Rolfsdotterin romaani on hyvin perinteinen ja sen vuoksi tylsänpuoleinen varsinkin, kun päähenkilössä ei juuri ole särmää. Mutta kun kotona ei ollut muitakaan kirjoja ja BookBeatin kuunteluaika tämän kuun osalta lopussa, niin lukaisihan tämänkin teoksen  välipalana.

Mutta nyt sain Hesarista tarpeekseni. HS päätti, että digisisältöjä lukeakseen pitää hyväksyä kaikki evästeet. Jos haluaisi välttää evästeet, pitäisi maksaa 5 euroa kuukaudessa ylimääräistä. Ei kiitos! HS on muutenkin riittävän kallis, eikä meitä kestotilaajia sitä paitsi huomioida mitenkään.

Ymmärrän, että evästetiedot myydään mainostajille ja mainostajat rahoittavat lehteä mainoksillaan ja että mediat eivät juuri kylve rahassa. Mutta lukijoiden kiristäminen on silti tympeää. Juu, voisin tietenkin  jatkaa paperihesarin lukemista ja jättää digiominaisuudet hyödyntämättä. Se ei kuitenkaan tunnu reilulta, koska parilehden  tilaushinta olisi  digiä hyödyntämättä sama kuin sitä käyttäen.

Niinpä en keksinyt harmistukseeni muuta ratkaisua kuin luopua Hesarista. Varmaan se päivä, jolloin HS ei enää tule, tuntuu oudolta. Enkä toki tiedä sitäkään, kestääkö hermo olla ilman Hesaria, mutta kokeilen. Sen olen kuitenkin päättänyt, että paperi HS saa joka tapauksessa jäädä. Jos palaan Hesarin helmoihin, niin se on sitten digiversio, jollaisena luen myös täkäläisen aviisin. 

HS kertoo, että koulutus on avoinna kaikille toisen asteen tutkinnon eli ylioppilastutkinnon tai ammatillisen tutkinnon suorittaneille. Haemme erityisesti uransa alkuvaiheessa olevia, kulttuuriin ja journalismiin kunnianhimoisesti suhtautuvia ihmisiä, joilla on hyvät pohjatiedot yhdestä tai useammasta taiteenalasta sekä kykyä välittää näkemyksiään laajemmalle yleisölle. Mukaan voi hakea myös ilman aiempaa koulutusta tai työkokemusta juuri journalismista tai taiteista.

En ymmärrä, mitä haetaan; minusta kriteerit ovat keskenään ristiriitaisia. Ehkä haetaan taas kerran niin sanottuja hyviä tyyppejä? Kaikkien ei toki tarvitse olla maistereita. Suomeahan usein moititaan liiallisesta tuijottamisesta tutkintoihin ja niillä paalutettuihin kelpoisuuksiin. Amiksesta valmistuneella tai (ikuisella) ylioppilaalla voi tietenkin olla elämänkoulussa ja itseoppineena hankitut hyvät pohjatiedot jostakin taiteenalasta. Mutta työkokemustakaan ei siis vaadita. Ja tämmöisestä raakileesta koulataan viidessä kuukaudessa kirjoittava kriitikko, audion tai videon osaaja tai multitaaskaaja kulttuurin alalle. Aha.

Ymmärrän, että olen jämähtänyt menneisyyden juoksuhautoihin, mutta sanonpa silti, että tämä kriitikkokoulutus tuntuu koulutuksen ja osaamisen alennusmyynniltä ja lukijoiden väheksymiseltä. Kannan huolta myös niistä ihmisistä, usein introverteistä, jotka kokevat olevansa ja haluavat olla vain kirjoittajia. Kaikki eivät halua esiintyä Mustassa laatikossa tai podcasteissa tai missään, eivät edes omilla tileillä somessa. Silti heidän aivoituksensa voisivat olla lukijasta kaikkein kiinnostavimpia. Muistakaa heidät!

Olen lukenut kaikki Tommi Kinnusen teokset  paitsi uusimman, romaanin Pitkä aukea, jonka kuuntelin. Se hyödyntää aikaisempia teoksia, vaikka ei olekaan mikään jatkokertomuksen osa. Minulle olivat siis ennestään tuttuja monet seikat, esimerkiksi tapahtumapaikka ja siellä sijaitseva valokuvaamo sekä useat henkilöt kuten heistä keskeisin (?) eli Johannes. Edellisen virkkeen kysymysmerkki johtuu siitä, että tipahtelin omituisella tavalla kärryiltä tämän tästä. Nukahdinko? Ehkä, mutta kuuntelin lopulta teosta myös ollessani varmasti valveilla (en siis illalla tai peräti yöllä) enkä silti saanut  siitä kummoistakaan otatta. Melkeinpä säikähdin: onko tämä jokin dementian oire tai jotain?

Kuten yllä olevasta huomaa, minun ei olisi kannattanut kirjoittaa KInnusen kirjasta ollenkaan, koska mitään tolkullista sanomista ei ole. Miksi sitten kirjoitin? Siksi että minua on alkanut yhä enemmän kiinnostaa, mitä eroa on teoksen kuuntelemisella ja lukemisella, miten äänikirjan lukijan tarjoama tulkinta vaikuttaa omaan lukukokemukseeni. Tämänhän saa selville vain sekä kuuntelemalla että lukemalla teoksen. Niinpä aion myös lukea Kinnusen romaanin, kuten on tarkoitus tehdä myös Kähkösen Mariukselle. Ne ovat tähän kokeeseen riitävän lyhyitä; tiiliskiviä en yleensä kuuntele enkä halua enkä ehdi ruveta kertaamaan. Kumpikin on saanut hyvät arvostelut, joten siitäkin syystä ne viitsi kerrata.

En vakuuttunut Hannu-Pekka Björkmanin luennasta.

Riikka Pulkkinen: Pienet joutsenet

Kuten nimen perusteella voi olettaa, Pulkkisen uutuusteoksessa ollaan klassisen baletin parissa. Esipuheessa Pulkkinen selvittää klassisen baletin terminologiaa, ennen kaikkea, mitä tarkoittavat liikkeiden ranskankieliset nimet. Pulkkinen on myös itse harrastanut balettia nuorena ja jopa nyt aikuisena uudestaan kirjaprojektiaan varten.  Nostan hattua tälle paneutumiselle! Nyt ei ainakaan jutustella aiheen parissa vähän sinnepäin osuen eikä kirjailija päästä itseään helpolla.

Ollaan oululaisessa balettikoulussa. Oppilaat ovat nuoria, lähinnä varhaisteinejä. Taitotaso on se mikä on, mutta silti venäläistaustainen opettaja päättää, että oppilaat esittävät Joutsenlampi-baletin, tai ainakin osia siitä. Seuraan liittyy myös venäläinen miestanssija/tanssinopettaja ja hänen poikansa, josta saadaan balettiin prinssi. Alkaa ankara, tinkimätön harjoittelu, johon oppilaiden on sopeuduttava: ota tai jätä! 

Opettaja on venäläisen tradition kasvatti, sekä hyvässä että pahassa. Ei kuitenkaan aivan kauhea? (Vertaan häntä mielessäni televisiossa nähtyyn dokumenttiohjelmaan venäläisen voimistelijan valmennnuksesta, jossa valmentaja oli yksiselitteisen hirveä.) Mutta kovin kaukana suomalaiset teinit  ovat opettajalle tutun Kirovin teatterin oppilaiden ja  ammattilaisten tasosta. Se jäytää opettajaa, mutta ihan päin naamaa hän ei pettymystään läväytä, oppilaat tajuavat sen vähemmälläkin. Miksi opettaja ylipäänsä oli tullut Suomeen? Ehkä se kerrottiin, mutta meni minulta ohi korvien. 

Balettikoulu on tyypillinen pienyhteisö, jossa jokainen hakee paikkaansa. Ovat "primadonnat", joiden joukosta valikoituvat pääosan esittäjät, ovat  vähän vanhemmat ja taitavammat tytöt, usein suositut ja ihaillut, ne jotka ovat peräisin varakkaammasta kodista, ne joiden suosioon useimmat haluaisivat päästä. Seuravalla portaalla ovat vuoroaan odottavat ja sitten enemmistö, jotka voivat toivoa pääsevänsä taustalle joukkokohtauksiin ja nuorimmat. Yhteisöllä on yhteinen päämäärä, esitys, mikä pitää sitä kasassa ja on jäsenilleen velvoite: harjoitte, kehity, älä petä porukkaa!

Taustalla hajoaa mahtava Neuvostoliitto. Kurilla, terrorilla ja valheella kasassa pidetty rakennelma kaatuu tilapäiseen heikkouteen. Siinä sivussa ja sen seurauksena Suomi ajautuu lamaan. Sekasorron jälkeen Venäjää aletaan uudelleen ohjata entiseen suuntaan. Totuus ei pala tulessakaan? Valheella on lyhyet jäljet? Vielä mitä. (Sivuutan kolmannen aihelman, yhden balettikoululaisen suvun ja hänen kaksi isoäitiään ja niihin liittyvän tematiikan.)

Riikka Pulkkinen on punonut kiinnostavan kokonaisuuden. Kun aikoinaan luin Pulkkisen kolmatta romaania Vieras, tuli tunne, että joo, hieno kuten edelliset mutta kovin samasta sapluunasta peräisin. Sittemmin Pulkkinen on monipuolistunut. Lukija kiittää! 

Ja vielä yksi asia. Luin jostain, että Pulkkinen on Instagramissa selittänyt, miten hänen romaaniaan pitäisi tulkita tai jotain. Tähän kirjailijalla on tietenkin oikeus. Pidän kuitenkin tällaista selittämistä ja lukijoiden holhoamista - tekstiä näkemättä - yllättävänä ja turhana.

Krista Kososen luenta on  konstailematonta, mikä sopii teokseen.

 Lintunen: Halla

Hallan aikajänne on pitkä. Nuori Pieta pakenee pitkin korpia venäläisiä kasakoita isonvihan aikaan 1700-luvulla. Lähes hengettömän Pietan löytää metsästä Paavo. Heistä tulee pari Hallan tilalle jonnekin Pohjois-Karjalaan.  Pietan ja Paavon  jälkeläiset sinnittelevät hengissä  sukupolvi sukupolvelta nykypäiviin saakka. Sukupolvien ketju luetellaan useampaan kertaan, samalla tavalla kuin Raamatussa: Pietalle syntyi  X, X.lle syntyi Y, mutta tarkempi huomio kohdistetaan neljään naiseen.  !800-luvulla Hallaa asuttavat Eliina ja Mikko. 1900-luvun alussa elänyt Tuomikki repäisee itsensä irti ja muuttaa Kanadaan.  Laajimmin kuvataan pitkäikäisenä  nykyaikaan kurottanutta Hiljaa. 

Hiljakaan  ei ole jäänyt Hallaan vaan lähtenyt opiskelemaan opettajaksi ja päätynyt virkaan Pohjamaalle.  Kesälomallaan Hallassa  Hilja kuitenkin tutustuu naapurin mieheen Kokkovaaralta  ja  solmii elinikäisen suhteen hänen kanssaan. He saavat myös lapsen, Juhoksi kastettavan.  Mies on naimisissa eikä eroa vaimostaan, mitä Hilja ei sulata eikä edes salli sitä, että lapselle kerrottaisiin, kuka hänen isänsä on! Tätä Hilja myöhemmin katuu, tai ainakin melkein.

Mutta Halla ei lähde ihmisestä, vaikka ihminen lähtisi Hallasta: lopulta Hiljakin palaa juurilleen. (Tulee mieleen Niskavuoren Aarne, joka myös yrittää irtiottoa Niskavuoresta uuden puolisonsa kanssa. Ei onnistu!)  Hiljan mies kuolee melko varhain, ja Hilja elelee vuosikymmenet Hallassa yksin mutta symbioosissa ympäröivän luonnon kanssa yhä tiukemmin sitein siihen kiinnittyneenä, tietoisena edeltäjistään ja vastuustaan tuleville. 

Lopulta yksin asuminen käy mahdottomaksi, ja Hiljan on pakko suostua muuttamaan helsinkiläiseen palvelutaloon. Sitä ennen käy ilmi, että Juho suunnittelee tuulivoimapuistoa Kokkovaaralle. Hiljasta se on tyrmistyttävää, kuten myös Juhon pojasta ja hänen puolisostaan. Heidän asenteensa tuo lohtua Hiljalle. 

Halla on tiivis, onnistuneesti rajattu kuvaus sukupolvien ketjusta, juurista joilla taustaamme kiinnitymme, mutta myös juurettomuudesta, jollaisena näen Juhon. (Ajattelen, että ympäristöllä on suorastaan epigeneettsitä vaikutusta siihen, millaisiksi kasvamme.) Halla on tarina muistamisesta ja sukujen salaisuuksista, jotka joskus paljastuvat, joskus eivät. Se on myös tarina sitkeydestä oloissa, joissa mitään ei saa ilmaiseksi, ja ihmisestä osana luontoa, ei siitä irrallisena pistäytyjänä; ihminen on luonnossa mutta myös luonto ihmisessä. Siitä etääntymisellä on hintansa.

Halla on hieno kokonaisuus ja toimii myös kuunneltuna. Äänikirjan lukee onnistuneesti Anna Saksman.

Jotain tartteis tehdä, mutta mitä? 1) Pitäisikö ensinnäkin ruveta ajamaan lakimuutosta, joka ei rajaisi aloitteen voimassaoloaikaa yhteen eduskuntakauteen? Samalla voisi  mielestäni myös nostaa aloitteisiin tarvittavien allekirjoituksien määrää. 2) Pitää äänestää niin, ettei kristillisdemokraatteja tarvita tulevassa hallituksessa. 3) Ehdokkailta pitää kysyä heidän mielipidettään eutanasian sallimiseen, samoin puolueilta, tyrmääkö puolue hyväksymisen puolueena vai antaako edustajilleen asiassa ns. vapaat kädet äänestää oman vakaumuksensa mukaan. 4) Nimiä uuteen aloitteeseen pitää ruveta keräämään heti, kun se on mahdollista,

En kannata eutanasian sallimista ensisijaisesti  itseni takia. Enhän voi tietää, millaiset omat loppuvaiheeni tulevat olemaan, tulisinko harkitsemaan eutanasiaa vai en. En kuitenkaan näe mitään syytä pakottaa ihmisiä kestämään sietämättömiä kärsimyksiä, jos ne ovat heidän vapaasta tahdostaan eutanasian avulla vältettävissä. On käsittämättömän julmaa, sadistista,  vedota tässä yhteydessä esimerkiksi elämän pyhyyteen tai jumalan tahtoon eutanasian esteenä. Jokainen voi omalla kohdallaan näin ajatella, mutta yleiseksi ohjenuoraksi näkemyksestä ei ole, saati pakoksi.

Luin ja kuuntelin  aivan sattumalta kahden ikääntyneemmän naiskirjailijan teokset samaan aikaan ja huomasin, että osittain ne käsittelivät samoja teemojakin, helposti tunnistettavia, koska olen itsekin ikääntynyt naisoletettu.

Anneli Kanto: Elämän langalla

Elämän langalla ei ole romaani vaan päiväkirja, jota Kanto on pitänyt vuoden ajan. Se ei siis ole autofiktiota. Kuten olen moneen otteeseen julistanut, en fanita autofiktiota syistä, joihin en enää viitsi puuttua. Joka tapauksessa Kanto siis kertoo, mitä hän kyseisen vuoden aikana teki ja koki  ja miten reagoi ympöivän yhteiskunnan ja maailman tapahtumiin.

Kanto on yli seitsemänkymmppinen, mutta  tiiviisti mukana työelämässsä. Miksipä ei olisi! Kanto on kirjoittanut paitsi romaaneja, myös näytelmiä, televisiosarjojen käsikirjoituksia ja ainakin yhden libreton. Romaanin kirjoittaminenhan on aika yksinäistä, vaikka Kantokin on tarvinnut historiallisten romaaniensa faktapohjaan asiantuntijoiden apua. Tapaamiset ja keskustelut heidän kanssaan ovat olleet antoisia. Kun tehdään näytelmää tai oopperaa, kyse on ryhmätyöstä. Toisinaan se sujuu, toisinaan ei. Jos homma ei etene eikä suju, Kanto sättii itseään: olen huono, hidas, en osaa. Ymmärrän, ainakin rajallisesti, tuumii lukija, ei oo heleppoo. Kun työ on lopulta valmis, esitetty ja kiitetty, elämä hymyilee taas.

Moniin inhorealistisiin autofiktioihin verrattuna Kanto avaa henkilöään ja yksityiselämäänsä melko maltillisesti. Lukijasta tuntuu, että hänellä on laaja tuttava- tai ystäväpiiri ja koko ajan monta rautaa tulessa, menoja ja tapahtumia täällä ja tuolla. Silti Kanto tuntee itsensä yksinäiseksi; tätä hän toistaa pitkin matkaa. En ymmärrä - ja ymmärrän silti. Tietynlainen yksinäisyys taitaa olla ihmisen peruskokemuksia: yksin oot sinä ihminen/ kaiken keskellä yksin. Tämän tietäenkin me haemme sielunkumppania sekä yhteyttä ja yhteisöä, johon meidät hyväksytään sellaisena kuin olemme. Joskus se onnistuu ja joskus luisuu käsistämme. Silloin ei auta kuin nuolla haavoja ja miettiä, jaksaako enää yrittää. 

Kanto jaksoi. Hänen elämäänsä astui mies, heila, kuten Kanto häntä nimittää. Kanto arkailee ja epäilee itseään: tämän ikäinen nainen, vieläkö voi antautua suhteeseen, tuleeko siitä mitään. Onni kestää muutaman kuukauden ja yhden välirikon. Sitten mies muuttaa ulkomaille. Sen jälkeen viestitellään ja sen semmoista. Vain Kanto tietää, kannattiko.

Ympärillä kuohuu raadollinen maailma. Venäjä runtelee Ukrainaa, Trump valitaan toistamiseen presidentiksi, Gazasta tulee helvetin esikartano. Kanto reagoi voimakkaasti ja tuntee voimattomuutta. Itkettää ja öisin valvottaa. Mitä voisi tehdä? Ei  mitään?

Elämän langalla varmaan resonoi eniten meissä kirjoittajan ikäluokkaan kuuluvissa. Vanheneminen ei ole kivaa, mutta minkäs teet. Kaikenmaailman kremppojen kanssa pitää vain selviytyä. Elämää on takana pidempään kuin sitä on edessä. Katse kääntyykin helposti menneisyyteen, vaikka ei haluaisi, vaikka kovasti haluaisi elää tässä päivässä, NYT. Mutta jos itse ei muista ikäänsä, kyllä siitä muut muistuttavat!

Sirpa Kähkönen: Marius

En lukenut Kähkösen romaania; kuuntelin sen. Kuuntelen kirjoja enimmäkseen nukahtaakseni, 15 - 20 minuutin pätkissä, iltayöstä mutta myös herättyäni keskellä yötä. Kuuntelukokemus on siis repaleinen, tekstiin saattaa jäädä aukkoja olennaisiinkin kohtiin, koska en yleensä viitsi kelata taaksepäin löytääkseni paikan, jossa olen ollut kunnolla hereillä. Pahoittelen. Tämä on epäkunnioittavaa kirjailijan työtä kohtaan.

Mutta siis. Mariuksen minäkertoja on kuusikymppinen nainen, joka viettää päivän mökillään siirtomaapuutarhalla (nykyiseltä nimeltään ryhmäpuutarha) Helsingissä. Hänellä on siellä ollut puutarhahommissa apuna nuori, kaunis mies. Marius. Ja kertoja on rakastunut! Halu on vallannut ajatukset ja elimistön, ei ehkä niin vaativasti kuin nuorena, mutta silti. Se tuo myös mieleen muinaiset kokemukset  silloisen rakastajan kanssa Pariisissa. Ja kun rakastelua kuvaa nainen, huomio kiinnittyy penikseen. Onhan se ponteva, ja  Kähkönen kuvaa sitä  kauniisti ja hellästi. Kerrankin näin!

Päivä soljuu eteenpäin. Kertoja käy uimassa, soittaa tutulle mutta ennen kaikkea alkaa odottaa, tulisiko Marius takaisin hakemaan huivinsa, joka on unohtunut mökille. Siihen täytyy valmistautua, varsinkin tehdä hyvää ruokaa. Loppukesän ilta pimenee. Kertoja odottaa. Alueen portit suljetaan, joten sinne ei pääse, ellei soita hakemaan. Puhelin, joka välillä häviää,  ei soi. Se on sitten siinä, jos mitään varsinaisesti olikaan? Vai menikö milnulta jotain ohi korvien?

Näissä teoksissa kaksi ikääntynyttä naista kertoo ikääntyneen naisen elämästä, toinen omastaan, toinen fiktiivisesti. Kuinka ollakaan, Anneli Kannolla on iäkäs kissa, joka vuoden aikana kuolee. Kanto on lohduton. Kähkösen sankarittarella on vanha, pieni koira. Kumpikin rakastaa luontoa ja puutarhassa puuhastelua, mutta aivan erityisesti  Kähkösen kertoja. Molemmat, mutta varsinkin Kanto,  tuskittelevat vanhuuden vaivoja ja pelkäävät tulevaa kuten muistisairautta. Kumpikin arpoo, vieläkö löytäisi tai päästäisi rinnalleen miehen. Ja kas, myös minulla on puutarhamökki ja vanhahko, pieni koira. Niin.

Nämä teokset ovat kertojansa, yhden ihmisen varassa. Se on hiukka ongelmallista. Yhdenkin henkilön kautta voi tietenkin kuvata yleistä, esimerkiksi meidän kantturoiden  taaperrusta (Kanto ja Kähkönen eivät tietenkään taaperra,  minä kyllä). Mutta  jotain jäi puuttumaan, en oikein osaa sanoittaa, mitä. Marius toimii tiukan rajauksensa vuoksi paremmin; sitä auttaa myös fiktiivisyyden suoma liikkumavara. Kanto on ehkä enemmän vaikeuksissa sen suhteen, mistä pitäisi kirjoittaa. Toisaalta hänellä tuntuu olevan runsaudenpulaa, mutta kiinnostaako lavertelu  lukijaa? Ei aina.

Mutta etteenpäin, sanoi mummo lumessa. Ei kun uutta matoa koukkuun. (Yritin keksiä vielä kolmannen kulahtaneen sanonnan saadakseni kasaan kolme pointtia, mutta eipä tullut mieleen.) Monta hienoa hetkeä olen näiden laatukirjailijoiden seurassa kiitollisena viettänyt ja odotan toiveikkaana jatkoa.

P.S. 2.10. Luultavasti vielä luen Mariuksen paperiversion. Uskon että se, niin kuin moni muukin kirja, menettää kuunneltuna jotain tai paljonkin. Toisaalta taitava luenta voi tukeakin teosta. (Vaihdoin tässä yhteydessä myös muutaman sanan.)

Tästä hölmöilystä on kehkeytynyt hämmästyttävä revohka, jota on jatkettu  viikkojen ajan. Hippos on antanut rangaistuksensa, ja muutama on esittänyt julkisen anteeksipyynnön. Se ei ole torpannut lynkkausmielialaa, joka on riehunut varsinkin ns. hötönetissä, www.hevostalli.net.

Hötönetti puolestaan  on palsta, jolla on päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen kiusattu raviurheilun toimijoita, enimmäkseen ohjastajia usein muutamaan painottuen, mutta myös puhetyöläisiä, valmentajia, jopa toimijoiden sukulaisia ynnä muita. Heitä on ihmisinä ja ammattinsa harjoittajina  pilkattu, halveksittu ja maalitettu, nostettu riepoteltaviksi milloin mitäkin "virheitä", arvosteltu ulkonäköä, ilkuttu ja matkittu puhetapaa, keksitty nimiväännöksiä ja pilkkanimiä, levitetty juoruja ja valheita tavalla, joka usein ylittänee kunnianloukkauksen kynnyksen. Jos tätä toimintaa on arvosteltu, sitä on puolusteltu sananvapaudella ja sillä, että julkisessa hommassa pitää kestää kritiikkiä. (No, kaupan kassankin työ on julkista. Voiko häntä käydä päivittäin haukkumassa ilman, että kukaan puuttuu asiaan?)

Tässä loputtomassa riekkumisessa ei ole kyse vain jonkun työsuorituksesta vaan henkilöön kohdistuvasta ajojahdista. Syitä voi vain arvailla, mutta ulkopuolisen silmin voisi olettaa, että kateus toisten menestystä kohtaan olisi monenkin kirjoittajan pontimena. Mutta kuinka paljon ihmisen pitää tällaista ajojahtia kestää ja kuinka paljon hän voi kestää? Kauneuskirurgian ongelmia katsottiin läpi sormien, kunnes nuori nainen kuoli toimenpiteen jälkeen. Pitääkö raviurheilun saada oma marttyyrinsa, ennen kuin vääristynyt toimintakulttuuri oikaistaan? 

Mutta nythän hötönetissä kaikki muuttuu! Kirjoittajat ovat laajalla rintamalla tuominneet kiusaamisena pitämänsä puhelinhölmöilyn ja vaatineet tekijöille ankaria rangaistuksia, jopa elinikäistä kilpailukieltoa. Koska kiusaaminen on siis hötöläisten mielestä kirkuva vääryys,  he eivät enää syylliisty siihen itsekään - vai kuinka? Jos mikään ei muutu, hävetkää, jos osaatte.

P.S. Nettikiusaaminen ei tietenkään ole vain suomalaisen raviurheilun ongelma, ja tekoäly luo siihen yhä uusia mahdollisuuksia. Aika näyttää, saako mikään mahti maaimassa suljettua tätä Pandoran lipasta, jota ei olisi pitänyt koskaan aukaista. Sopii epäillä.