Kauan siitä on, lähes 30 vuotta. Elämänolot olivat lopulta sellaiset, että koiran hankkiminen oli mahdollista. Nettiä ei tietenkään ollut, joten pentuja piti kysellä kennelliiton pentuvälityksestä tai etsiskellä sanomalehtien myyntipalstoilta. Jälkimmäiseen ei sisältynyt mitään epämääräistä, kuten nykyään saatetaan kuvitella. Olin päättänyt hankkia kultaisennoutajan. Miksi? Koulussa ollessani olin tutustunut mukavaan noutajaan, jonka eräs opettaja toi joskus koulun pihaan ja joka jäi lähtemättömästi mieleeni. Silloin rotu oli harvinaisuus! Kun oman koiran hankinta oli ajankohtaista, varsinainen noutajabuumi ei ollut vielä alkanut mutta sen verran noutajat olivat alkaneet ihmisiä kiinnostaa, että pennun saanti osoittautui vaikeammaksi kuin olin kuvitellut. Niinpä olin hyvilläni, kun huomasin oman paikkakunnan lehdestä ilmoituksen noutajan pennuista. Ei kun soittamaan! Kävi ilmi, että kaikki narttupennut oli jo varattu, mutta jäljellä oli yksi, jonka perhe oli suunnitellut jättävänsä itselleen. Pentueen kasvattaja, maatalon emäntä, sanoi kuitenkin, että hänpä neuvottelee vielä perheen kanssa asiasta. Kun sitten seuraavana päivänä soitin uudestaan, sain tietää, että perhe myisi tämänkin pennun. Saisin koiran!

Muutamien viikkojen kuluttua seisoin sitten maatalon pihalla katselemassa pentuja. Ne olivat virkeitä pikku veitkoita ja minulle tuleva narttupentu juuri sellainen vähän tummempi kuin olin toivonutkin. (Valitettavasti tämä oikea kullanväri on lähes hävinnyt Suomen kultsuista.) Kyseessä oli ns. kotikoirapentue, jonka takana kuitenkin olivat sen ajan "johtavan kasvattajan" koirat. Juteltiin niitä näitä. Sitten emäntä kertoi jotain, joka oli aika tyrmistyttävää: pentujen emä oli sairastellut (esim. aivokalvontulehduksen) ja se oli astutettu, koska ajateltiin, ettei se ehkä pysy pitkään hengissä ja haluttiin siitä jälkeläinen omaan omistukseen! Siinäpä olikin miettimistä...Kun häkeltyneenä yritin saada ajatuksiani järjestykseen, pentujen mami hölkkäsi luokseni, istui viereeni, nojautui jalkaani vasten ja katsoi minua silmiin. Muistan tämän taianomaisen hetken vieläkin kuin eilisen päivän. Se oli varmaankin taianomainen syystä, että kuvittelin niin, mutta olin myyty. Otanhan minä sinun pennun, sanoin koiramammalle mielessäni, järkevää se ei ole, mutta  vaisto on järkeä vahvempi. Ja otin.

Katua ei tarvinnut. Tästä pennusta, joka sai nimekseen Kata, varttui todellinen sitä koiraa en unohda koskaan-koira. Katan vaiheista kerron myöhemmin enemmän.