Monet ovat varmaan nähneet ohjelman Tyynenmeren sotakoirista, joita oli amerikkalaisilla toisen maailmansodan aikana Tyynenmeren saarilla käydyissä taisteluissa. Näiden koirien työ oli periaatteessa samanlaista kuin suomalaisten sotakoirien, joista myös olen joko nähnyt dokumentin tai lukenut tai sekä että. Sivumennen sanottuna näiden koirien muistopatsas on Mikkelissä.

Tyynenmeren sotakoirista kertova dokumentti herätti kuitenkin muutamia kysymyksiä. Dokumentissa kerrottiin, miten ainakin aluksi suurin (?) osa koirista oli perheiden lahjoittamia kotikoiria ja miten nämä koirat palautettiin sodan jälkeen takaisin omistajilleen. Jonkinlainen palautumiskoulutus koirille kyllä järjestettiin, tarkoituksenaan varmistaa, että koiran palaaminen omaan perheeseen on turvallista. Valtaosa pystyikin palaamaan. Tämä on se asia, jota jäin miettimään. Olettaen, että dokumentti ei kaunistellut asioita, näillä koirilla oli kai sitten erinomainen hermorakenne. Ne kestivät sekoamatta ensin eron perheestään, sitten sodan paineistavat olot ja lopuksi vielä sopeutuivat takaisin normaaleihin oloihin!  

Kuinka moni nykyisistä koiristamme kykenisi samaan? Ellei, niin mikä on mennyt pieleen? Sanonpa heti kättelyssä, että selitykseksi ei riitä, että ulkomuotojalostus tai koiranäyttelyt ovat pilanneet koirat. Niillä on oma roolinsa, mutta ne eivät ole ohjanneet varsinaisten työkoirien jalostusta. Käsittääkseni esimerkiksi pk-rotuisten koirien luonteessa ja hermorakenteessa on sanomista.

Nykyään tiedetään tai "tiedetään" pikkutarkasti, miten varttuvaa koiraa pitäisi kohdella, jotta sen  luonne ja käyttäytyminen kehittyisivät ihanteellisella tavalla. Jos lopputulos ei kuitenkaan ole toivotun lainen, omistajaa syyllistetään kovin helposti: hän on itse aiheuttanut koiransa käytöshäiriön. Totta tietysti, että kokeneen  ja osaavan omistajan on helpompi väistellä virheitä, mutta toisaalta tervejärkisen ensikertalaisenkin pitäisi mielestäni selvitä  koiransa kanssa ilman, että koiran kehitys vinoutuu. Jotain on pielessä, jos tämä ei todellakaan onnistu ilman, että omistaja ennen koiran hankintaa suorittaa "ylemmän koiraknoppologian tutkinnon opinnäytetöineen". Muuten jokin pikku asia suistaa hänen varttuvan koiransa raiteiltaan, jolle sen voi palauttaa vain erikoiskoulutettu koirapsykologi!

Oliko 1940-luvun amerikkalaisilla tavisperheillä jotain sellaista koirankäsittelytaitoa, jota meillä nykyihmisillä ei ole? Oliko 1940-luvun amerikkalaisten koirien elinolosuhteissa jotain sellaista, jota meidän nykyisiltä koiriltamme puuttuu? Vai olivatko 1940-luvun koirat yksinkertaisesti rautaa nykykoiriimme verrattuna? Senpä haluaisin tietää!