Olin neljä päivää puutarhamökillä ja päivän perinnemökillä ja sain vieroitusoireita - tietokoneen puuttumisesta. Olen näköjään kuin keskenkasvuiset sällit. Jos pitää 5 vuorokautta olla ilman konetta, niin sormet syyhyävät. Toistaiseksi olen yrittänyt olla ottamatta läppäriä mukaan. Tänään olen ottanut vahingon takaisin ja näpytellyt ja lukenut moneen otteeseen. Äsken tallensin ja karsin  vielä juhannuksena otetut kuvat.

Puutarhamökillä oli yhdistyksen järjestämä juhla, ihan kiva. Parasta oli kuitenkin mahtava kokko, joka itse asiassa poltetaan kaksi kertaa kesässä. Kuivia oksia yms. kertyy alueelta niin paljon.

Sunnuntaina käytiin perinnemökillä. Se on edesmenneiden vanhempieni mökki, jossa olen viettänyt kesiä syntymästä saakka. Sunnuntaina oli kova länsituuli. Mökki on kilometrien pituisen järvenselän rannalla, joten sopivalla tuulella laineet ehtivät kasvaa muhkeiksi ennen kuin lyövät rantaan. Lukemattomat kerrat muistan nukahtaneeni vinttikamarissa laineiden loiskeeseen ja sateen ropinaan. Illalla kuuntelimme matkaradiosta kuunnelmia ja hupiohjelmia ja luimme kynttilän tai öljylampun valossa kirjoja, usein jo aikaisempina kesinä luettuja. Minun ikäluokkani muistaa Pekka Lipposen ja Kalle Kustaa Korkin seikkailut  ja jatkojännärit kuten Hyvää iltaa, nimeni on Cox. Muistan vieläkin ohjelman viheltäen esitetyn tunnarin, jota ei tosin silloin sanottu tunnariksi. Hupia tarjosi Kankkulan kaivo -niminen ohjelma, jossa Tippavaaran vanhaisäntä kertoi, että kiinnostavin paikka säätiedotuksessa on Kotka-Rankki...

Leppoisalta näyttävä järvenselkä osaa olla arvaamaton. Tavallinen navakka tai myrsky on ennakoitavissa, mutta  ukkospuuskat nousevat äkkiä ja nostavat pienelle veneelle vaaralliset laineet. Monta kertaa katselimme kauhuissamme tällaisen veneen kamppailua selkävesiltä jonkin saaren suojaan. Mietin usein, mitä tekisimme, jos näkisimme veneen kaatuvan! Oma veneemme ei olisi sen turvallisempi. Onneksi emme koskaan joutuneet sen valinnan eteen, yrittäisimmekö lähteä pelastustoimiin.

Koska meillä kalastettiin varsinkin muikkuja, me lapsetkin opimme jo varhain tarkkailemaan "taivaan merkkejä" ja järven liikkeitä sen päättelemiseksi, voidaanko laskea tai nostaa verkot vai ei. Henkeä ei sentään muikkuverkkojen vuoksi vaarannettu, mutta aikamoisessa myräkässä järvellä liikuttiin. Kerran äiti ja veli joutuivat menemään myötätuuleen sinne minne se vei - ja palaamaan kotinurkille rannan tuntumassa soutaen. Toisen kerran pääsi karkuun koko verkkojata, mutta naaraamalla se ihme kyllä löytyi. Koska osa painona olevista kivistä ilmeisesti oli paikoillaan, jata ei ollut ajautunut kauaksi, mutta syvissä vesissä sen löytyminen ei ollut läpihuutojuttukaan.

Soutajana toimiminen tuli tutuksi.  Jostain maamerkistä otettiin verkkojatalle suunta.  Myös tuulen suunta ja  voimakkuus piti ottaa huomioon. Jos siis kävi käsky, että jata on tarkoitus suunnata "Tomperin päätä kohti", piti soutajan itse järkeillä, millä tavalla soutamalla tämä toteutui. Sidottaessa  verkkoja toisiinsa ja painoja tai poijuja verkkoon oli vene tarkoitus pitää paikoillaan. Vaikka se yritettiin taata kääntämällä kokka juuri oikealla hetkellä vastatuuleen,  oli paikalla pysyminen kovalla tuulella mahdotonta. Tästä saattoi seurata kipakkaa sananvaihtoa soutajan ja verkonlaskijan kesken. Puuveneen soutaminen oli muutenkin raskasta, mutta kun sen tilalle tuli alumiininen, ongelma oli oikeastaan päinvastainen: tuuli vei venettä liian helposti. Seuraava purtilo oli lasikuituinen ja mielestäni näistä käytännöllisin. 

Koska olen viettänyt kaikki lapsuuden kesät suuren järvenselän rannalla, vesi on minulle rakas elementti. Ilahdun aina kun kuulen aaltojen loiskeen ja haistan veden. Se on kodikasta. Kun jäät keväällä lähtevät,  ulappa välkkyy auringossa, lokit kirkuvat ja länsinavakan nostamat vaahtopäät paiskautuvat rantakallioihin, tuntuu että voi taas hengittää.  Talvesta on jälleen kerran selvitty ja ollaan elossa!