Pienokaisia pikku Minnille?

Aikanaan Minni käy terveystarkastuksissa ja osoittautuu 0/0 -polviseksi ja tervesilmäiseksi. Luonne on erinomainen. Mikään näyttelytykki se ei ole, mutta ulkomuodossa ei myöskään ole muita puutteita kuin pienehkö koko, jos sitä sellaisena haluaa pitää. Minnin säkäkorkeus oli n. 23 cm eli rotumääritelmän kannaltahan se on  kuitenkin OK.  Saisiko se omia pienokaisia, joista jonkun voisi sitten jättää kotiin? Tuumasta toimeen. Minni astutetaan ja aletaan hartaasti odottaa tuloksia.

Kun kantoaika on jo pitkällä eikä massu näytä kasvavan, vien Minnin röntgeniin. Ehkä (!) siellä on yksi pentu, tuumaa eläinlääkäri. Todennäköisimmin useampia ei ole. Ihmettelen röntgenlaitteiden tasoa, jos pentujen lukumäärää ei voi todeta tarkemmin,  vai eikö luusto ole vielä tarpeeksi luutunut näkyäkseen kunnolla kuvassa? Mutta mikäpä olen maallikkona asiaa arvioimaan. Näine tietoineni lähden kotiin.

Kun astutuksesta on kulunut muistaakseni 64 päivää eikä mikään viittaa synnytyksen olevan käynnistymässä, soitan eläinlääkärille. Koira sinänsä voi hyvin mutta lämpö on vähän sahaava. Eikö se ole huono merkki? Ei hätää, vakuuttaa  lääkäri, voit rauhassa odottaa vielä muutaman päivän. Eräänä aamuna Minni sitten lopulta synnyttää ainokaisen pentunsa.  Pentu on kuollut. Käymme vielä eläinlääkärissä tarkistamassa, ettei kohdussa varmasti ole pentuja. Sitten tulemme kotiin. Otan Minnin syliin, istun nojatuoliin ja itkeä pillitän. Muutaman päivän ajan Minni etsii pentuaan ja ulvoo silloin tällöin pieni kuono kohti taivasta. Se on sydäntä raastavaa. Yllättävän pian se kuitenkin tuntuu unohtavan asian ja on taas oma herttainen ja reipas itsensä.

Minni astutetaan vielä pari kertaa, tuloksetta. En ryhtynyt tutkituttamaan, miksi se ei saa jälkeläisiä. Jos ei, niin ei!

Minni lähtee sateenkaarisillalle

Vuodet vierivät ja Minni on jo 14-vuotias.  Sen pentuaikojen koirakaverit ovat jo aika päiviä sitten poistuneet kuvioista. Nyt sen kumppaneina ovat havaneesit Ines, Tuisku ja Pilvi sekä Windy-setteri. Eräänä elokuisena aamupäivänä arvelen, ettei Minni voi oikein hyvin. Olemme kesämökillä. Pitäisikö sen kanssa lähteä kaupunkiin eläinlääkäriin? Se näyttää kuitenkin rauhoittuvan. Nostan sen lempipaikalleen korinojatuoliin ja menen jatkamaan varastoaitan maalaamista. Pian Minni kuitenkin tulee sinne - siellähän muutkin koirat ovat - ja käpertyy koisimaan. Seuraan sitä silmäkulmastani. Iltapäivällä Minni syö vähän hitaasti mutta syö kumminkin.

Yöksi lähdemme kotiin. Tälle kesämökille ei ole tietä perille, ja huomaan heti, ettei Minni jaksa kävellä autolle. Niinpä kannan sen sinne sylissä. Kotona aprikoin, mitä tehdä. Minni kuitenkin rauhoittuu nukkumaan, joten päätän odottaa aamua. Keskellä yötä herään siihen, että Minni kiljahtaa. Koirat ryntäävät sen luokse, minä perässä. Minnin hengitys on vaikeutunut, mutta se ei vaikuta kivuliaalta. Olisiko sittenkin pitänyt lähteä valvonta-aikaan  eläinlääkäriin! Missä ihmeessä onkaan tänä yönä päivystävä eläinlääkäri? Aiheuttaako automatka Minnille vain lisää kipuja? Istun lattialle Minnin viereen ja silittelen sitä hiljaa:  Anna Minni-kulta periksi. Niin on helpompi. Kauankohan siinä istuin, ehkä tunnin? Sitten Minni hengähtää tavallista syvempään - ja lakkaa hengittämästä. Se on poissa.

Päästän muut koirat takkahuoneeseen, missä olimme Minnin kanssa. Ne nuuskivat Minniä tarkasti, mutta en pysty niiden ruumiinkielen perusteella päättelemään, pitävätkö ne Minniä jotenkin erilaisena kuin tavallisesti. Sitten siistin hieman Minnin turkkia harjaamalla sitä viimeisen kerran ja otan pari valokuvaa. Niissä Minni näyttää nukkuvan rauhallisesti. Sen jälkeen tulee itku . Tätä kirjoittaessanikin kyynelehdin.

Koiran kuolemaan ei totu koskaan, eikä ole tarviskaan. Aina se on yhtä lohdutonta. Koira kulkee kappaleen matkaa rinnallamme. Se lahjoittaa meille läsnäolonsa ja kiintymyksensä ja aistinsa, jotka paikkaavat  omiamme, surkeita koiraan verrattuna.  Mitä me annamme koiralle vastalahjaksi? Miksi minusta yhä useammin tuntuu, että emme juuri mitään tai liian vähän tai höyrötämme liikaa? Narisemme, että koira ei ole juuri sellainen kuin haluaisimme sen olevan? Miksi sen pitäisi olla? Olemme vanginneet tämän vapaana syntyneen olennon  (suden) huoneisiin, häkkeihin ja tarhoihin. Riittäisikö koiralle jo se, että se sietää tamän? Sitähän ei kylläkään koiralta kysytä.

Jälkinäytös

Kun Minnin kuolemasta on kulunut reilu viikko, kuulen eteisestä rähähdyksen. Windy-setteri on selvästi asialla ja kohteena Tuisku, joka juoksee pois eteisestä. Tämä toistuu vielä muutaman kerran. Sen jälkeen on rauha maassa. Mielenkiintoista! Minnin eläessä ei koirien välillä ollut minkäänlaisia rähinöitä. Tulkitsen asian niin, että pikkuinen Minni oli kuin olikin porukan pomo. Sen poistuttua kuvioista Windy otti johdon käpäliinsä.

Loppusanat

Vaikka olen omistanut havannankoiria 20 vuoden ajan, minulla on ollut vain viisi havaneesia. Ellei Minni olisi ollut niin verraton pakkaus, minulle tuskin olisi tullutkaan toista tai kolmatta jne. havannankoiraa. Minni oli avoin ja ystävällinen, ei pelännyt mitään eikä ketään, oli toimelias olematta levoton häslä, valpas olematta räksy. Se oli myös terve lukuun ottamatta lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Säilyykö rotu tällaisena? Haluavatko ihmiset sen olevan tällainen? Vastaukset ja vastuu  ovat kasvattajien käsissä.

Kuten juttusarjan alussa totesin, juhlistan näillä tarinoilla omaa 20-vuotista taivaltani havaharrastajana. Samalla kuitenkin omistan juttusarjan rodulle ja rotuyhdistykselle, joka myös juhlii 20-vuotista olemassaoloaan. Lämpimät onnentoivotukset Havannalaiset ry:lle ja antoisia vuosia kaikille havannankoiran omistajille tämän ihastuttavan rodun parissa.