Salmelan  27 Eli kuolema tekee taiteilijan on erilainen teos: moderni, nuorekas, fiksu, idearikas, erilaisia tekstilajeja ja kielen rekistereitä hyödyntävä sekametelisoppa. Uutta ilmettä on haettu myös graafisin keinoin, osin epäonnistuneesti. Esimerkiksi sisällysluettelo (lukujen otsikot) on ladottu kokonaan isoin kirjaimin ja lihavoituna. Miksi? Ratkaisu ei ainakaan helpota sen lukemista. Sitten on tietysti se seikka, josta aidosti joutuu nostamaan hattua: suomi ei ole Alexandra Salmelan äidinkieli. Hyvin se siitä huolimatta sujuu.

Salmelan teoksessa on periaatteessa samanlaista ansiokkuutta kuin M. Fagerholmin Amerikkalaisessa tytössä: teos ei ole tavanomaista peruskauraa. Minulle Amerikkalaisen tytön keinovalikoiman kiinnostavuus lopahti sen jatko-osassa Säihkenäyttämöllä. Tämän teoksen loppuosa olikin "selkokielistä" kerrontaa ikään kuin kirjailijakin olisi saanut sekoilusta tarpeekseen. Njaa, ehkä tavoitteena oli nostaa lukija suosta? Joka tapauksessa ajettelin, että jos Salmela kirjoittaisi toisen teoksen esikoisensa sapluunalla, kikkailu voisi olla aika rasittavaa.

Mitä Salmela sitten sanoo? No, niitä näitä, kunhan lukija jaksaa kaivaa sanottavan kaiken räpellyksen seasta. Teoksen muoto on kuitenkin sen sisältöä kiinnostavampi. En oikein usko, että Salmelan esikoinen jää kirjallisuudenhistoriaan, paitsi jos hän kirjoittaa jatkossa teoksen tai teoksia, joilla on enemmän painoarvoa. Omaperäinen  avaus joka tapauksessa.