Otsikon asia on näitä koiraharrastuksen iäisyysaiheita. Ei varmaan mene viikkoakaan, etteikö sitä jollain nettipalstalla käsiteltäisi. Usein keskustelu asiasta menee tylsäksi juupas eipäs -jankkaukseksi tai yleiseksi loanheitoksi. Tunteita asia siis ainakin nostattaa, niin kuin koira-aiheet usein tekevät!

Ääripäät näistä keskusteluista löytyvät helposti: on se pennun ostanut, joka on jonkin mitättömän, koiraa haittaamattoman vian vuoksi  kyselemässä, "paljonko kasvattajan tarttee maksaa meille korvausta". Ja sitten on se toinen siipi, jonka mielestä mitkään korvaukset eivät ole tarpeen lähinnä syystä, että elävä olento ei koskaan voi olla kuin esine eikä sitä saa sellaisena pitää kaupan kohteenakaan. Oikeus ja kohtuus löytynee jostain ääripäiden välistä?

Asia ei ole yksinkertainen eikä helppo varsinkaan, jos tavoitteena on oikeudenmukaisuus sekä pennunostajaa että kasvattajaa kohtaan.  Kasvattajan velvoitteista ei saa tehdä niin raskaita, ettei juuri kukaan voi kasvattaa ainakaan rotukoiria. Jotkut rotujärjestöt ovat tehneet oman suosituksensa. Esim. bichon friséiden ja länsiylämaanterriereiden nettisivuilla todetaan, että kasvattaja korvaa vain Kennelliiton määräämät kivesvian ja napatyrän. Tällainen suositus on tuskin kuluttaja- tai kauppalain mukainen, joten riitatilanteissa siitä ei ole ratkaisevaa apua. Toisaalta on mielestäni hyvä, että rodun kasvattajilla on jonkinlainen selkänoja, yhteinen linja, jonka mukaan rodun piirissä yleensä menetellään. On paljon hankalampaa, jos jokaista tapausta ryhdytään pohtimaan tyhjältä pöydältä kuka mitenkin haparoiden.

Minullakaan ei ole valmiita vastauksia, mutta yritän kuitenkin haarukoida esille muutamia näkökohtia. Aloitan helpoimmasta päästä: pyytäisinkö itse kasvattajalta korvauksia? Olen aikoinaan saanut viidenneksen hinnasta takaisin, kun pennulle ei tullutkaan täysi etuhampaisto, mutta tästä mahdollisuudesta oli sovittu jo kaupanteon yhteydessä. Entä jos mitään sopimusta ei olisi? Kuvitellaanpa, että 1300 maksaneelta pennulta löytyisi kaksivuotiaana aggressiivinen molempien silmien kaihi. Luultavasti en silloinkaan pyytäisi korvauksia, mutta jos kasvattaja niiitä itse tarjoaisi, kieltäytyisinkö? En todellakaan tiedä!

Jos tarkastelen asiaa kasvattajan roolista käsin, on mielestäni selvää, että nuoren koiran olennaisista, perinnöllisiksi tiedetyistä vioista pitää maksaa korvausta, jos kasvatinomistaja niin haluaa. Korvausta pitäisi kehdata pyytää. Kasvattajakaan ei ole ajatusten lukija: yksi haluaa korvauksia, toinen melkeinpä loukkaantuu rahan tarjoamisesta. Puhumattakaan siitä, ettei kasvattaja korvaa ainakaan sellaisia vikoja, joiden olemassaolosta hän ei tiedä. Pelkkä nettipalstalla vinkuminen ei vie asiaa eteenpäin!

Edellä oleva on helppo sanoa, mutta käytännön toteutus ei aina sitä ole. Mikä on perinnöllinen vika? Kaikkien sairauksien perinnöllisyydestä ei ole luotettavaa tietoa tai yksimielistä näkemystä. Jos koiralla on D-lonkat, olisiko niistä tullut ne rotuyhdistyksen jalostukseenkin kelpuuttamat C-lonkat toisenlaisella ruokinnalla ja hoidolla? Jos ne eivät lainkaan haittaa koiraa, pitääkö kasvattaja silti maksaa korvauksia, vaikka koira olisi myyty lemmikiksi, niin kuin se useimmiten myydään. Entä jos koiralta löytyy HC (perinnöllinen kaihi). Onko korvaus sama, jos kaihi löytyy kaksivuotiaalta tai seitsemänvuotiaalta, vain toisesta silmästä tai molemmista; etenee aggressiivisesti tai siten, ettei koira sokeudu koko elämänsä aikana? Miten pitkään koiran silmiä pitäisi tässä tapauksessa seurata? Peilaustulokset myöskin muuttuvat. Miten monen peilauksen jälkeen tulos katsotaan niin luotettavaksi, että kasvattajan on syytä kaivaa kukkaronsa esille? Entä jos HC-diagnoosi muuttuukin niin, ettei koiralla ole kaihia ja kasvattaja on jo korvannut omistajlle jotain. Maksaako omistaja siinä tapauksessa korvaussumman takaisin?

Koirankaan "takuu" ei voi olla ikuisesti voimassa Eihän esineidenkään ole. Mutta miten vanhan koiran perinnölliset viat yhä menisivät kasvattajan piikkiin? Itse voisin pitää viittä vuotta jonkinlaisena rajana. Vaihtoehtoisesti raja voitaisiin hakea rodun keski-iän mukaan: tanskandogilla matala, havannankoiralla korkeampi. Olisiko sekään oikeudenmukaista? En tiedä.

Entä korvausten suuruus? Minusta on selvää, että katon pitäisi olla koiran myynti/ostohinnassa. Kasvattajalle itselleenhän tätä summaa ei ole jäänyt "puhtaana käteen" vaan siitä on vähennettävä  pennutuksen kustannukset. Jos siis kasvattaja palauttaa koko kauppahinnan, kustannukset jäävät joka tapauksessa hänen tappiokseen. Pennunostajan näkökulmasta asia ei ole näin yksinkertainen. Jos esimerkiksi molemmat polvet pitää leikata, operaatiot voivat tulla kalliimmksi kuin pentu. Ostaja saattaa vaatia myös erilaisten oheiskulujen maksamista: tutkimus, kuntoutus, matkat jne. maksavat myös. Myös pelkän leikkauksen hinta vaihtelee huomattavasti. Maksaako kasvattaja leikkauksen kaikkein kalleimmalla lääkärillä? Koirille kehitetään uusia ja kalliita hoitoja. Kasvattajako maksaa?

Ehkä jatkan vielä tästä aiheesta, mutta nyt kutsuvat muut kiireet.