Kävin katsomassa Juho Wuolijoen ohjaaman Hella W -elokuvan vähän jälkijunassa, eräänlaisen elokuvakerhon näytöksessä. Olen aikaisemmin lukenut Erkki Tuomiojan isoäidistään Hella Wuolijoesta kirjoittaman teoksen Häivähdys punaista. Se on kiinnostava, erinomaisesti kirjoitettu teos uskomattoman monipuolisen ja värikkään Wuolijoen elämästä. Elokuvaan ei tietenkään voi sisällyttää samanlaista asiapaljoutta kuin kirjaan; karsinta ja keskittäminen on välttämätöntä. Vaikka elokuvan tarina oli rajattu pääasiassa sotavuosiin, kerronta jäi silti katkelmalliseksi. Mietin, missä määrin  tapahtumat avautuvat katsojalle, joka ei ennestään tiedä mitään Hella Wuolijoesta.

Hella Wuolijoen ulkoisessa olemuksessa ei ollut tavoiteltu näköisyyttä. Epäilemättä se olisikin ollut vaikeaa, mutta toisaalta ratkaisu etäännyttää katsojaa Wuolijoen hahmosta ja vähentää autenttisuuden tuntua. Wuolijoen  tytär (IRL Vappu Tuomioja) oli teennäinen, jäykkä hahmo, ohjauksen vai näyttelijän vuoksi?Suomalaiskansalliseen tyyliin replikointi oli niukkaa, eikä siitä vähästäkään ollut saada selvää. Miksi ihmeessä? Onko se näyttelijöiden vai äänityksen vika? Aika usein ajattelin myös, että musiikin pauhu ei ollut tukemassa kohtausta vaan peittämässä sen ontoutta.

Mutta tulipahan katsottua tämäkin elokuva. On helppo arvostella, kun ei tarvitse itse tehdä.