Yritysjohtaja Hopeaniemi on ensimmäistä kertaa eläissään lupautunut haastateltavaksi suoraan televisio-ohjelmaan. Sitä varten hän matkustaa Jaguarin takapenkillä Saariselältä Helsinkiin. Autokuskiksi hän on pyytänyt isänsä vanhan autonkuljettajan. Matkalla käydään niukkaa viitteellistä keskustelua, kuunnellaan musiikkia ja muistellaan Hopeaniemen isää, Ukkoa, edellisen sukupolven yritysjohtajaa, joka on myös äänessä nauhoitteidensa kautta.

Ulkoisesti ei siis tapahdu paljoa, eikä kirjan idea äksönissä olekaan vaan siinä, mitä keskusteluissa sanotaan ja mitä Hopeaniemen päässä liikkuu. Huonosti nukutun yön jälkeen en halua ruveta edellä mainittuja erittelemään vaan hyppään suoraan simppelille tykkää / ei tykkää tasolle. Kari Hotakainen on lempikirjailijoitani. Pidin kovasti Hotakaisen edellisestä teoksesta Ihmisen osa. Sen sijaan tämä uusin, Jumalan sana, jätti minut melko kylmäksi. Se johtunee teoksen päähenkilöstä: en kiinnostunut enkä välittänyt hänestä. Enkä jaksa paneutua markkinavoimiinkaan, niin hienoja heittoja kuin Hotakainen niistä välillä syöttääkin.

Nämä tykkäämiset ovat kyllä mielenkiintoinen juttu. Kun sanoin eräälle herrahenkilölle, että olen lukemassa Hotakaista, tämä paljon lukeva mies kertoi lukeneensa Hotakaiselta vain Juoksuhaudantien eikä kuulemma ymmärrä, miksi se on kirjoitettu! Lisäksi hän sanoi, ettei yleensä lue naisten kirjoittamia teoksia, paitsi tietokirjoja. Tämä ei ollut minulle yllätys. Aikoja sitten on tutkimuksissakin todettu, että naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamaa kaunokirjallisuutta, mutta miehet lähinnä vain miesten.