Vanha vitsi toteaa, että terveellä ihmisellä tarkoitetaan ihmistä, jota ei ole tutkittu tarpeeksi. Sama pätee usein koiriin. Omistaja voi vilpittömästi olla sitä mieltä, että koira on täysin terve. Tutkimuksissa siltä voi kuitenkin löytyä esim. alkava kaihi, ykkösen polvet tai lievästä sydänviasta kertova sivuääni. Jälkimmäisetkään eivät välttämättä aiheuta oireita leppoisaa kotikoiran elämää viettävälle koiralle, joka ei altistu kovalle rasitukselle. Terveys - kuten oireettomuuskin - ovat myös sillä tavalla rasitteisia määreitä, että ne eivät ole todisteita pysyvästä olotilasta. On toki poikkeuksiakin. Jos luotettavan geenitestin avulla on todettu, ettei koiralla ole vaikkapa PRA:ta, niin sitten ei ole. Jos jo pentuna on saatu peilaustulos, ettei koiralla ole gRD:tä, niin sitten sitä ei ole eikä tule, ainakaan nykykäsityksen mukaan.

Entä onko jostain sairaudesta parantunut koira terve? Yleensä kai miellämme että on. Käsitys kuitenkin rajoittunee tilapäisen lääkehoidon avulla tervehtyneisiin? Tuskinpa kukaan pitää pysyvää lääkitystä tarvitsevaa tai jollakin operaatiolla oireettomaksi saatua koiraa terveenä muuten kuin korkeintaan arkipuheen tasolla; jalostuksellisessa mielessä molemmat ovat sairaita. Koska terveys on varsin muljahteleva käsite, sitä pyritään joskus täsmentämään puhumalla tutkitusti tai kliinisesti terveestä. Nämä rajaukset selventävät joskus, mistä on kyse.

Jos terveyttä on on välillä vaikea määritellä, ei sairauskaan ole yksiselitteinen asia. (Eläinlääkäreillä on varmaankin käsityksensä, mutta minä olen maallikko.) Ajatellaanpa kahta koiraa, jotka ovat C-lonkkaisia ja raskaassa työkäytössä. Toinen oireilee, toinen ei. Nettikeskusteluiden perusteella tämä näyttäisi olevan mahdollista. Ovatko ne molemmat tämän C-lonkan vuoksi sairaita, vai onko vain oireileva sairas vai eikö kumpikaan? Mikä on oire, mikä on sairaus ja mikä on vain ominaisuus?

Oma lukunsa ovat sitten terveet ja oireettomat sairausgeenien kantajat. Ei tietysti ole konstikaan jättää haluttaessa  jalostuksesta pois koira, jonka tiedetään olevan esim. kaihigeenin kantaja. Samaan aikaan jalostuskäytössä on kuitenkin tuntematon määrä koiria, joista tätä ei tiedetä. Se tarkoittaa, että  mistä tahansa yhdistelmästä voi saada kaihisairaan jälkeläisen niin kauan kuin kaihigeenejä esiin seulovaa geenitestiä ei ole olemassa. Tämän ongelman kanssa olen henkilökohtaisesti paininut.  Vuosikausia asiaa vatvottuani päätin lopulta jättää kolmannen pentueen teettämättä kaihigeenin kantajaksi osoittautuneella Pilvi-koirallani. En jaksanut ruveta jännittämään, saako se taas kaihijälkeläisen tai -jälkeläisiä. Mitään logiikkaa ei tässä päätöksessä tietenkään ole. Mutta tieto - tässä tapauksessa kaihigeenin kantajuudesta - lisää tuskaa. Niin se vain on.

(Jahas, kello on jo niin paljon, että tarttee lähteä luvatusti jouluostoksille. Taidan jatkaa juttua, jahka ehdin.)

Nå niin, nyt iltapäivällä ramaisee rankasti, mutta yritän saada kiinni ajatuksesta, mihin jäinkään. Joo, tuota tuota, näitä sanoja terve, oireeton ja sairas käytetään mm. koirien jalostusta säätelevissä ohjeissa ja määräyksissä. Tuskin niiden käyttö mikään vuorenkorkuinen ongelma on, jos ei varta vasten ruveta niuhottamaan, mutta tarkkuutta ja yksiymmärteisyyttä se toki vaatii. Etenkin silloin kun terveyden vaatimus ulotetaan koiran sukulaisiin ylenevässä ja alenevassa polvessa ja horisontaalisesti ties mihin, törmätään myös kontrollin ja rehellisyyden ongelmiin: ihanko totta kaikki koirat on käyty läpi ja terveiksi ilmoitetut ovat terveitä  sillä hetkellä, kun yhdistelmä realisoituu eli uros astuu nartun? Jos ovat koskaan olleetkaan.

Se mitä yritän sanoa, on, että mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus koirankasvatuksessakaan, mutta sitä pitää vain sietää tai olla kasvattamatta. Yhä lisääntyvät ja yksityiskohtaisemmiksi muuttuvat määräykset tuskin ovat ratkaisu tähän epävarmuuteen. Ensisijaisesti koiran jalostuskäytön  kriteereiden olisi toki löydyttävä kasvattajan selkärangasta ja pääkopasta.  Olennaisiin ja kontrolloitavissa oleviin asioihin keskittyviä  jalostusohjeita tarvitaan paaluttamaan  suht karkeasti, missä rajoissa jalostuksen tulee tapahtua. Pikku yksityiskohtia vilisevät ja kilometrin pituiset ohjeet, joiden vaatimuksia juuri mikään koira tai yhdistelmä ei onnistu täyttämään, kertovat  ongelmista. Itse kukin voi  miettiä, missä ne ongelmat luuraavat: ohjeiden laatijoissa, koirissa, kasvattajissa vai kaikissa niissä.

Kennelliitton uusi jalostusstrategia vaikuttaa ilahduttavan selväjärkiseltä ja paremmalta kuin sen ensimmäinen versio, joka pöllähti hämmästeltäväksemme keväällä 2010.  Sen rinnalle tarvitaan kuitenkin useilla roduilla Pevisa ja myös ytimekäs, ymmärrettävä ja selkeä rotukohtainen jalostusohje. Se on siinä.

(Täytyy myöntää, että aika sekavaa settiä tuli taas tällä kertaa. Ehkä olisi ensin pitänyt ottaa pikku tirsat. Nyt kuitenkin lähden katsomaan V75-ravit tv:stä.)