Pohjoismaiset metsästyskoirat eivät voi saavuttaa  C.I.E-titteliä, jos ovat pohjoismaiden kansalaisen omistuksessa. (Toivottavasti luin ja tulkitsin Kennelliiton tekstin oikein?) Pohjoismaat tarkoittavat tässä Suomea, Ruotsia ja Norjaa. Vaaditut käyttötulokset saaneet koirat voivat sen sijaan saavuttaa kansainvälisen muotovalion arvon (C.I.B.)

Ymmärrän päätöksen, jolla pyritään esimerkiksi estämään valitettava rotujen jakautuminen näyttö- ja käyttötyyppeihin. Toisaalta mietityttää, miten todellinen tämä pelko on. Suomenpystykorva, -ajokoira ja karjalankarhukoira ovat toki oikein kauniita koiria ja saattaisivat sen vuoksi ajautua vain näyttävään ulkomuotoon tähtäävän jalostuksen kohteiksi. Tai sitten eivät. Rotujen seurakoiramaistumiseen tarvitaan myös siihen sopiva luonne, kyky sopia vaihteleviin käyttötarkoituksiin ja sopeutua  kaupunkimaisiin oloihin. Nämä ominaisuudet ovat nostaneet suosioon esimerkiksi spanielit ja noutajat. Alkujaan ne tietenkin ovat metsästyskoirarotuja, mutta nykyisin metsästyskäytössä on vähemmistö koirista eivätkä kaikki niistäkään edusta käyttötyyppiä.

Ei sen puoleen, Tapio Eerola kertoi Koiramme-lehdessä, että esimerkiksi karjalankarhukoiran luonne ei enää ole sellainen, jollaiseksi rotua tuntemattomat sen usein olettavat: juro ja  vieraille ihmisille suorastaan vihainen. Yksi seurakoiramaistumisen este on siis poistunut?

Rodun jakautumista kahteen tai useampaan tyyppiin ei sitä paitsi estä mikään. Tunnettu esimerkki on vaikkapa saksanpaimenkoira: käyttölinjainen on erilainen kuin "geelisakemanni". (Mikähän tuon halveeraavan nimityksen alkuperä on? Minä en tiedä.) Niin että onko sittenkin turha potkia tutkainta vastaan?

Minun kummastuttaa myös se, että toisinaan tähdennetään, miten FCI vaatii tekemään näin eikä niin. Sitten kuitenkin kansalliset kennelliitot voivat päättää asian vastoin FCI:n määräyksiä. Miksi? Toimitaanko tässäkin asiassa tarkoitushakuisesti eli valitaan vaihtoehto, joka itselle sopii?