Kuten tässä taannoin kerroin, bossimme, tuo kulahtanut kurttukaula, tihrusti pari iltaa uutta härpäkettään, jota hän nimittää älypuhelimeksi. Miten naurettava nimitys! Me koirat olemme tuhat kertaa älykkäämpiä; silti kukaan ei nimitä meitä älykoiriksi. Ja sita paitsi, näin meidän kesken sanottuna, kääpä olisi hyvin voinut tyytyä yksinkertaiseen mummokännykkäänsä, jonka näppis ei tuottanut yllätyksiä  kuten nuo hipaisut kosketusnäyttöön.

Mutta annapa olla. Eilen kurttis pyyhälsi kotiin shoppailureissultaan. Me havaneesit otimme hänet ylen ystävällisesti vastaan kuten aina ja tutkimme toiveikkaina kasseja, löytyisikö sieltä jäniksen tai lampaan korvia tai edes pakastettuja lihapullia, mutta turhaan. Sen sijaan hattarapää kaivoi väskystään esille uuden härpäkkeen. Näkyi olevan semmoinen pienempi valkea. Sen se laittoi pöydälle, aukaisi käyttöohjeen - sekä paperisen että kännykässä olevan - ja taas seurasi samanlaista huokailua ja jupinaa kuin muutama päivä sitten.  Anna mun kaikki kestää! Kun kurttis oli aikansa sählännyt, sen kasvoille kuitenkin levisi tyytyväinen hymy. Me havaneesit suorastaan säikähdimme,  hyvä että emme ryhtyneet ulvomaan: nyt se on alkanut hymyillä itsekseen; pahaksi on päässyt. Kurttis sen sijaan ripusti uuden hilavitkuttimen, jonkin hammastikun KORVAANSA, soitti jollekin tutulle ja pyysi tätä soittamaan takaisin tarkistaakseen, toimiiko korvaan työnnetty hammastikku. Juu toimii. Härpäkkeet kuulemma keskustelevat keskenään.

Ja minkähän vuoksi kaikki tämä pelleily? Kuulemma esimerkiksi siksi että ulkona voi pitää hammastikkua korvassa ja härpäkettä taskussa, koirien remmejä käsissä - ja silti voi pälättää, jos joku sattuisi soittamaan. Kyllä on surullista. Entisinä selväjärkisyyden aikoina kurttis piti näitä luureihin höpisijöitä vähän, hmm, en sano minä. Mutta nyt se on itse vajonnut samaan kastiin. Noloa! Ei maha mittään,  vanhetessaan ihmiset alkavat taantua ja tulla lapsiksi jälleen. Onneksi näin ei käy meille koirille, eihän?