Kazuo Ishiguro on lempikirjailijoitani. Varsinkin Pitkän päivan ilta teki aikoinaan vaikutuksen. (Myös siitä tehty elokuva on on hieno.) Niiipä tartuinkin kiinnostuneena viime vuonna suomennettuun novellikokoelmaan Yösoittoja (2009). Aivan parasta Ishiguroa tämä kokoelma ole, mutta toki sen lukee "kannatuksen vuoksi".

Novelleja yhdistää musiikki; useimmat henkilöt ovat muusikoita. Ura on tosin jäänyt vaatimattomaksi tai kääntynyt jo laskuun. Miten kitkerää onkaan huomata olevansa keskinkertaisuus, jonka on otettava vastaan paikka hotellin orkesterissa. Konserttilavat tai merkittävä levymyynti jäävät haaveeksi. Omaperäisyys tai jopa nerous ovat olleet vain omaa toiveajattelua. Auttaisiko uusi, nuori  vaimo takaisin otsikoihin? Tai ulkonäön kohennus kauneusleikkauksen avulla? Novellin henkilöiden elämä ei ole hohdokasta. Itse asiassa se on välillä aika absurdia ja myös surullista, koska heidän on pakko tunnistaa elämänvalheensa. Ishiguro valottaa  henkilöitänsä lempeän humoristisesti. Hymy on kuitenkin usein lähellä irvistystä. Niin nytkin. Mutta irvistelijä Ishiguro ei ole .